Ailakkatunturin huiputus

Sopivan kaukana näkyy sadekuuro

Kummituksia tunturissa

Aamun kauniisti sarastaessa päätin lähteä Ailakkatunturin huipulle, jonne en edellisenä iltana päässyt sadekuuron iskiessä päälle. Norjan kylmien tuulien jälkeen oli ilo nauttia lämpimästä auringon paisteesta ja sykkeen nostattamasta lämmöstä. Maisematkaan eivät olleet yhtään hullummat. Minulla ei olisi kiire mihinkään täältä.

Lapsi on terve silloin kun se leikkii...

Ailakkatunturin huipulta olikin makeat näkymät niin Norjan kuin Ruotsin vuorille eikä edes sadekuurot sattuneet päälleni iskemään. Hellu ei suostunut huipulle lähtemään vaan halusi perhostaa koko sielunsa kyllyydestä Ailakkajärvellä, joten sovimme näkevämme teltalla kahden aikaan päivällä. Miksi tarkka-aika? Koska kauppa taisi mennä kuuden aikaan jo kiini ja minä halusin ostaa muutaman saunalonkeron kotiinpaluun kunniaksi. Eli nyt oli kyse elämästä ja kuolemasta. Eikä se hellu tietenkään muistanu ajoissa teltalle tulla. 45 minuuttia muodikkaasti myöhässä ja piti vielä syödä, purkaa teltta, pakata ja reippailla rinkka selässä 6km takaisin autolle. Hermoja kiristi kun aattelin etten saisikaan saunalonkeroita illaksi.

Patikointi takaisin autolle sujuikin puolet nopeammin kuin mitä tulomatkalla. Tietenkin kävelimme koko ajan alamäkeen, mutta myös minä en enää välittänyt että vettä oli nilkkoihin asti tai että saattaisin puroissa kaatua rähmälleni. Kyllä lonkero saa ihmeitä mielessä aikaan... Kaupalle kerettiin ja sain ostetuksi saunalonkerot kuin myös karkkipussin kun niin reippaasti jaksoin vesiesteet mennä (aina on hyvä syy itsensä palkita).

Kotimatkaan meni pari tuntia (ihanat Suomen suorat tiet!) eikä saunaa sinä iltana kuitenkaan lämmitetty eikä lonkerotkaan maistuneet. Uni kyllä maistui.