Ruskavaellus Sarekin kansallispuistossa - osa 2

En tiedä kehtaanko enää sanoa, että hieman on vierähtänyt aikaa edellisestä postauksestani, mutta en löydä sievempää ilmaisua asialle. Kuvat ovat olleet jo hyvän aikaa valmiina, mutta kirjoittaminen jäi ja sitten olen melkein kokonaan tämän blogin unohtanut. Harmi kyllä, koska kuvia on tullut otettua entiseen malliin. Lisäksi viime hiihtovaellusreissu Käsivarren erämaassa on jäänyt kokonaan, kun ajattelin ettei porukka enää kesällä halua talvikuvia nähdä niin sen taidan seuraavaksi tänne julkaista.

Mutta tässäpä viimeiset kuvat Sarekin vaellusreissusta. Niin kuin edellisessä postauksessa kerroinkin niin neljäntenä vaelluspäivänä kiivettiin tunturin yli toiselle puolelle. Haaveilin, että olisin paremmin päässyt ihailemaan maisemia, mutta koska sää oli erittäin vaihteleva niin pilvet ja erittäin vankka tuuli pitivät retkeilijät hyvin liikkeellä. Aamusta ilma ei oikeastaan paha ollut vaan sade juuri sopivasti hellitti ja kun rankin vaihe iski eli tunturin päälle nousu niin silloin välillä vain pikku sadekuuroja kävi päällä. Arvasinkin että ylhäällä tuulisi vielä pahemmin ja tottahan se oli. Vähän aikaa saatiin nautiskella auringosta, mutta kun piti lähteä tunturia kapuamaan alas niin tuntui että tuuli repi jalkoja eri suuntiin joka askeleella. Pitihän sateen myös lumeksi muuttua, joten kylmä siellä ainakin tuli.

Tunturin ylitys oli melko raskas ja koska toinen puoli tunturista olikin hyvin epätasainen niin reitin löytäminen alas tuotti vaikeuksia. Välillä oli hyvin jyrkkiä pudotuksia,  joista ei vain millään ilveellä päässyt alas turvallisesti niin oli pakko vain kiivetä taas ylöspäin ja etsiä toinen reitti. Hyvän tasanteen tunturin juurelta löydettyämme pistimme teltan pystyyn isojen kivien keskelle eikä onneksi tuuli niin pahasti päässyt telttaa heiluttelemaan. 

Päivä oli minulle ehdottomasti raskain, joten sujahdin melko pikaisesti pussiin ja vain hieman maistelin hellun tekemää iltapalaa. Uni tuli oikein mukavasti eikä aamulla enää ollut mitään tietoa rankasta vaelluspäivästä.

Viimeinen päivä oli ilmojen kannalta erittäin hyvä eikä sateista ollut mitään muuta muistoa kuin kosteapintainen telttakangas. Vielä yöllä sade oli ripsinyt, mutta onneksi loppunut aamuun mennessä. Edessä oli enää alamäkikävelyä ja kylmän joen ylitys, mutta askel tuntui hyvin reippaalta. Joen ylitys vielä meni huomattavasti paremmin kuin edellis kerralla. Joki oli leveä ja matala eikä virtakaan niin paha, että olisi mitään ongelmia ollut. Olinkin tällä kertaa ennen hellua jo toisella puolen jokea ennen kuin hän alkoi vasta vaelluskenkiä riisumaan. Taisin myös saada vähän rohkaisua edelliseltä kerralta joen ylitykseen, koska olin selvinnyt pahemmasta virtauksesta ehjin nahoin niin tämä olikin jo lasten leikkiä.

Loppumatka meni oikein mukavasti ja lopulta otettiin juoksuaskeleita, kun virtaakin vielä oli. Autolle päästiin noin 5 aikoihin iltapäivästä, pysähdyttiin Jällivaarassa taas syömässä ja matkaa jatkettiin mun kotipaikalle Kolariin. Illalla lämmitettiin sauna ja fiilisteltiin hyvää reissua.

Sarekista jäi hyvä mielikuva ja ehdottomasti haluan vielä samoihin maisemiin uudelleen. Luonto oli aivan upea, kuten myös maisemat ja se hiljaisuus. Mahtavaa tietenkin oli, että muita vaeltajia ei paljoa luonnossa näkynyt, mutta osa syy siihen varmaan oli myöhäinen ajankohta ja reitin valinta. Tuolla ei juuri polkuja ole mitä seurata, joten jokainen kulkee omia reittejänsä. Sarek on oikea erämaa.

Ruskavaellus Sarekin kansallispuistossa osa 1

Ruskavaellus Sarekin kansallispuistossa

Siitähän on jo tasan kuukausi aikaa, kun vietin yhden viikon kesälomastani Ruotsin Lapissa patikoiden. Pari kertaa aiemmin olen käynyt Abiskon alueella patikoimassa, mutta hyvän ystäväni suosittelemana muutin suuntaa hieman alemmaksi - ja kyllä kannatti! Paljon olen kuullut Sarekista, mutta oikeastaan sitä en ennen tiennyt, että Sarekin vieressä on myös kaksi muuta pienempää kansallispuistoa: Stora Sjöfallet ja Padjelanta.

Retkikuntamme (eli minä ja hellu) lähdettiin liikkeelle Suorvan padolta (joka siis sijaitsee Stora sjöfalletissa), jonka läheisyydessä sijaitsi isompi parkkipaikka mihin auton pystyi jättämään. Lisäksi paikka taisi olla ainoa, josta pääsisi järvien yli kävellen. Ruma kuin mikähän se oli se pato, joka oli keskelle erämaata rakennettu (rakennustyöt aloitettu 30-luvulla), mutta näköjään patoa edelleen korotettiin. Paikallisessa luontokeskuksessa kun käytiin paluumatkalla niin sieltä näin myös kuvia ennen patoa ja hiljaiseksihan se veti kun näki kuvia 5 mahtavasta vesiputouksesta, jotka olivat nyt hiljennetty. Se on sitä vihreää sähköä.

Kartan mukaan Suorvan padolta lähtisi poroaitojen reunasta polku ylöspäin ja ylhäällä polku häiviäisi. Oikeassa erämaassa kuin harvemmin on mitään pitkospuita. Noh, mehän ei sitä polkua meinattu millään löytää ja ees taas käveltiin poroaidoilla vesisateessa pohtien mikä se oikea polku mahtaisi olla. Kartta kun sattui vielä olemaan niin isolla mittakaavalla, että kaikkia puroja siinä ei edes näkynyt. Lähdettiin vain erästä puroa pitkin runnomaan eteenpäin, mutta kulku oli erittäin hidasta rämeikössä. Aina välillä löydettiin polun pätkiä, mutta jotka hävisivät melko pian, niin silloin alkoi into hiipumaan. Noin kaksi tuntia kun oltiin rämmitty tiheässä rämeikössä, välillä soiden yli hypellen, satuttiin sattuman kaupalla löytämään se oikea polku. Siitä ei voinut erehtyä, kun se olikin mönkijällä ajettu jälki. Tai paremmin sanottuna poromiesten käytössä oleva reitti.

Ei me montaa tuntia keretty vaeltaan, kun ilta alkoi jo hämärtyyn ja juuri sopiva telttapaikkakin löytyi. Mie yritin muutaman kupin viiniäkin hörppiä, että varmana tulisi uni teltassa, mutta kyseinen viini olikin pahaa ja uni ei tullut yhtään sen helpommin. Jonkun verran sain nukuttua, mutta aika koiran untahan se taas oli kun heräilin vähän väliä siihen kun tuuli heilutteli telttaa tai kun sade hakkasi telttakangasta. Aamulla, niin tuuli kuin sade, oli tiessään ja maisemat mitä upeimmat. 

Toisena vaelluspäivänä ilma oli mitä parhain ja päivä sujuikin hyvin jouten nousten maastossa koko ajan vain ylemmäksi. Yksi hyvin voimakkaasti virtaava joki piti ylittää, mutta onneksi se ei kuitenkaan hirveä syvä ollut mitä pelkäsin. Ennen reissulle lähtöä oli kyllä tullu mieleen, että pitäis ottaa ne vaellussauvat mukaan juuri joenylityksiä varten, mutta niinhän ne vain unohtui. Paremmin saisi tukea ylityksessä, mutta myös paremmin näkisi kuinka syvää missäkin kohdin olisi. Tietenkin vesi oli myös jäätävän kylmää, mutta äkkiä jalat lämpeni kun vedestä nousin. Paluumatkalla päätinkin, että menisin joen yli ylempää, jossa vesi olisi paremmin jakaantunut eikä olisi niin syvä ja voimakas.

Telttapaikka löydettiin pienen järven rannalta, joka oli varsin kauniilla paikalla ja mikä parasta - juomavesi ja tiskivesi ihan vieressä. Siinä sitten vietettiin myös kolmas vaelluspäivä, koska vettä tuli koko päivän kaatamalla eikä siinä sumussa nähnyt yhtään minnekkään. Täten suunnitelmat hieman muuttuivat ja päätettiin seuraavana päivänä kokeilla nousta tunturin yli toiselle puolen ettei ihan tarvitsisi samaa matkaa kävellä takaisinpäin.

Seuraavassa postauksessa sitten näette kahden viimeisen vaelluspäivän kuvia ja tunnelmia.

Kaunisjoensuun ruska

Kaunisjoensuu sijaitsee oikestaan hyvin lähellä kotipaikkaani eli kotitalolta katsottuna melkein suoraan väylän toisella puolen. Kerran kateltiin mapsista, että mistä kaukaa pikku joki saa alkunsa ja tajusin, että tuo Ruotsin puoli on kyllä oikeata erämaata. Paljon vähemmän kyliä ja asutuksia, mutta toisaalta niin paljon mielenkiintoisempia paikkoja.

Hassua, etten ole oikeastaan kauheana aiemmin tutkinut aluetta ja tajunnut kuinka paljon nättejä paikkoja sieltäkin löytyy. Viime kuukausina olenkin kiitettävästi lähtenyt joko läskipyörällä (tai ihan autolla) kauemmas väylän rannasta tutkimaan aluetta ja löytämään hyviä sienimetsiä tai kuvauskohteita. Useasti kun olen kotikulmilleni mennyt niin launtaisin olen suunnannut nokkani Ylläksen alueelle patikoimaan, mutta nyt tutkin kotikulmiani toisesta suunnasta. Tunnen itseni ihan löytöretkeilijäksi, kun löydän aina vain uusia ja uusia kivoja kohteita mihin haluan aina uudelleen palata.

Toisaalta hieman jo kaipaan Ylläksen maisemia ja patikkareissuja kotituntureille. Viime vuonna tein perus patikkareissun Kesängin päälle ja se on kyllä erittäin positiivisena muistona jäänyt mieleeni. Lunta olikin yllättävän paljon tunturissa ja räpiköin ilman lumikenkiä menemään. Ilmakin taisi olla ihan täydellinen sille reissulle. Taidan ottaa reissun uusiksi taas piakoin, mutta tällä kertaa eri tunturille.

Kameran kanssa omalla pihalla

Yksi syy miksi niin nautin aina lapsuudenkodissa vierailusta on se oma piha. Edelleen kun Oulussa asun luhtitalossa niin se oman pihan uupuminen, joka vuodenaikana, risoo mieltäni. Kesällä varmaan eniten, mutta taas näin syksyllä tulee huomattua kuinka ihanaa on kun on oma piha. Ensimmäiset ruskakuvat ovat juuri otettu päivällä, kun siskon tytön kans lähdettiin ulos leikkimään, kerämään lehtiä ja meidän vanhoilla rattailla kärräämään lähialueella. Ei tarvitse kauas lähteä, kun kaikkea kivaa tekemistä keksii jo omalla pihalla.

Illasta sitten saunottiin ja mie kävin vielä (ehkä) viimeisen kerran väylässä pulahtamassa. Vielä ei ollut niin säkkipimeää ettäkö olisi revontulet näkyneet, mutta iltaa myöten niitäkin alkoi näkymään. Kävin kovaa henkistä taistelua siitä lähtisinkö ulos revontulia kuvaamaan vai ihailisinko niitä vain sisältä. Aina kun katsoin ikkunasta ulos niin revontulet tuntui vain voimistuvan ja voimistuvan - vinkaten että ala jo tulla. Niinpä mun oli myönnyttävä ja lähettävä jalustan, itselaukaisimen, kameran ja valovoimaisen optiikan kanssa pilkkopimeään kuvailemaan. Taas oli aikaa yökuvailusta niin kyllä siinä vain aikaa meni ennen kuin sain kaikki kuosiin asetukset kamerassa ja jalustan kuosiin. Noh - mun tuurilla revontulet himmeni hyvin häilyviksi eikä kuvista meinannut tulla mitään. Päätin urheasti kuitenkin odotella jos ne uudelleen tulisivat. Ei ne enää niin voimakkailta näyttäneet mitä aiemmin, joten näihin oli tyydyttävä. Ehkä seuraavalla kerralla menen suosiolla heti ulos kuvaamaan, vaikka kuinka tekisi mieli mennä nukkumaan. Nimittäin seuraavina iltoina ei ollut mitään toivoa revontulista, kun paksu sadepilvi peitti koko taivaan.

Lapin lumottu ruska

Valitettavasti nämä kuvat on otettu jo kuukausi sitten eikä puut Luoteis-Lapissa enää hehku samalla tavalla. Jo kaksi viikkoa sen jälkeen maisema oli karun näköistä ja ainoastaan maa paikoitellen hehkui punaisena. Oikeastaan tunturissa se ruska aina parhaiten näkyy, koska siellä useimmiten käy pakkanen ja saa maan paremmin hehkumaan punaisena. Osa näistä kuvista on siis napattu tunturissa ja osa taas kotipihalta.

En jostain syystä ole tätä postausta saanut sitten millään valmiiksi. Täällä blogissa se on odotellut tekstiä jo useamman viikon enkä vain ole saanut aikaiseksi kirjottaa pyöräilyreissustani ruskan aikaan. Olen joka vuosi alkanut enemmän ja enemmän pitämään syksystä ja etenkin ruskasta ja tämän vuoden osalta tykästyminen lisääntyi tällä periaatteella, että valokuvat ovat heti parempia kuin kesäisen aurinkoisen päivän aikana ja lisäksi maaston eri värit tuovat kuviin ihan erin tunnelman. Vettäkin on tänä vuona satanut niin vähän ettei ole sillä huonolla verukkeella edes jäädä kotia löhöämään.

Ruskan komeimpaan aikaan lähdin taas Äkäsjärven rannalta polkemaan ensin Kukaksen suuntaan ja siitä jatkoin matkaani Leville menevää maastopyöräreittiä pitkin. Maasto alussa on hyväkulkuinen ja suht helppo (mitä nyt mäkiä riittää) Kotamajalle asti. Kotamajan jälkeen ei pitkään tarvi polkea, kun lähtee oma reitti (polku!) Leville päin ja reitti huononi selvästi. Mennessä se ei tuntunut ees niin pahalta, koska se taisi olla hieman alaspäin loiva ja kivikko ei niin paha ollut, mutta hidasta kulkeminen kyllä oli. Kesänkitunturin kyljessä pyörräillessä huomasin, että ruska oli voimakkaamman värinen tunturissa ja pysähtelin välillä kuvaamaan. Jatkaessani eteenpäin tuli rautarappuset vastaan ja koska rappusissa ei oltu otettu huomioon läskipyörien paksuisia renkaita niin sain kivasti omaan pyörääni muutaman naarmunkin, kun jouduin pyörää taluttamaan alaspäin.

Rappusten jälkeen maasto oli hetken ihan suht hyvä kulkuista, mutta mitä lähemmäksi Pyhäjärveä pääsin niin sitä märemmäksi ja kivikkoisemmaksi polku kävi. Lisäksi energiani olivat vähissä, mutta sisulla päätin että söisin evääni vasta mökissä. Olisi varmaan pitänyt aiemmin jo jotain energiaa napata, koska loppu tuntui älyttömän raskaalta.

Eväiden syönnin jälkeen (pororyynäri ja muutama hapankorppu) tunsin oloni huomattavasti paremmaksi eikä kulku tuntunut niin pahalta. Jossain vaiheessa tajusin, että tulipa otettua taas liian vähän evästä verrattuna siihen kuinka paljon kulutan koko reissun aikana. Enää oli jäljellä pari urheilugeeliä ja matkaa olisi vielä poljettavana 10km. Lisäksi olin lähtenyt liian myöhään liikenteeseen (en kuvitellut että olisin niin hidas), joten pimeäkin alkoi lähestymään aiemmin kuin minä autoani. Kotamajalta Äkäsjärvelle pyörilin kuin tuulispää ja varsin onnellinen olin, kun autolle pääsin. Kello taisi olla 19.55 ja Jounin kauppa menee kiini kello 20, joten vähän harmittelin kun en päässyt herkkupatukkaa ja cokista ostamaan kun ajelisin takaisin kotiin. Onneksi kotimatkassa ei mennyt niin kauaa niin kerkesin kauppaan ostaan kauan himoitsemaani cokista. Se oli mun palkinto siitä pyöräilyreissusta. Matkaa tuli 32.5km ja aikaa meni laskematta ruokataukoa 5h 30min.

Valitettavasti nämä kuvat on otettu jo kuukausi sitten eikä puut Luoteis-Lapissa enää hehku samalla tavalla. Jo kaksi viikkoa sen jälkeen maisema oli karun näköistä ja ainoastaan maa paikoitellen hehkui punaisena. Oikeastaan tunturissa se ruska aina parhaiten näkyy, koska siellä useimmiten käy pakkanen ja saa maan paremmin hehkumaan punaisena. En jostain syystä ole tätä postausta saanut sitten millään valmiiksi. Täällä blogissa se on odotellut tekstiä jo useamman viikon enkä vain ole saanut aikaiseksi kirjottaa pyöräilyreissustani ruskan aikaan. Olen joka vuosi alkanut enemmän ja enemmän pitämään syksystä ja etenkin ruskasta ja tämän vuoden osalta tykästyminen lisääntyi tällä periaatteella, että valokuvat ovat heti parempia kuin kesäisen aurinkoisen päivän aikana ja lisäksi maaston eri värit tuovat kuviin ihan erin tunnelman. Vettäkin on tänä vuona satanut niin vähän ettei ole sillä huonolla verukkeella edes jäädä kotia löhöämään.

Syysmuistot vuodelta 2016

Syksy alkaa väriloistolla, jatkuu tummilla ja synkillä väreillä, kunnes maan lopulta peittää lumikerros joka tuo valon ja puhtauden näkymän luontoon. Sitten alkaa kaamos, joka ei kuitenkaan tarkoita loputonta pimeyttä. Vaikka kaamoksen aikaan aurinkoa ei juuri näy, niin valkoisena hehkuvat hanget, kirkas tähtitaivas tai räiskyvät revontulet pitävät huolen, että öinen kulkija näkee liikkua ulkona. Eli ainoa pimeä vuodesta Lapissa on syys- lokakuuun aika ennen lumen tuloa. Kun maa on musta niin silloin on pimeää. Piste. 

Siikajoen mylly Pasmajärvellä

Jostain syystä olen alkanut aikuis-iällä inhoamaan syksyä. Talvi on mukavaa aikaa, kevät ihan parasta ja kesäkin menettelee, mutta syksy on ankeaa. Miksi? Syyskuussa lehdet ja maa ovat värjäytyneet eri vihreän, keltaisen ja punaisen sävyihin, lokakuussa tiedetään jo miltä pakkanen ja ensilumi tuntuu ja marraskuussa nautitaan jo pienistä lumimääristä ja auringon paisteesta. Marraskuu ei oikeastaan olekkaan niin paha kuukausi, kun luulisi. Marraskuu on vielä huomattavasti valoisampi kuin joulukuu ja pienet lumimäärät valostuttaa ympäristöä lisää. Lisäksi luonnossa liikkuminen on vielä suht helppoa ilman suksia ja lumikenkiä ja patikkareitit ovat lumen peitossa eikä siis ole enää liukkaat.

Mielestäni on suuri rikkaus, että meillä on kahdeksan vuoden aikaa ja jatkuvasti muuttuvat sää olosuhteet. Nautitaan niistä jokaisesta, myös niistä vuodenajoista jotka eivät ole omia suosikkeja. Avaamalla kunnolla silmät ja näkemällä ympärillä sen vuodenajan oman kauneuden. Omat turhat negatiiviset asenteet vain pilaavat sen hetken ja saavat mielen apeaksi. Kuka muu kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse!