Kameran kanssa omalla pihalla

Yksi syy miksi niin nautin aina lapsuudenkodissa vierailusta on se oma piha. Edelleen kun Oulussa asun luhtitalossa niin se oman pihan uupuminen, joka vuodenaikana, risoo mieltäni. Kesällä varmaan eniten, mutta taas näin syksyllä tulee huomattua kuinka ihanaa on kun on oma piha. Ensimmäiset ruskakuvat ovat juuri otettu päivällä, kun siskon tytön kans lähdettiin ulos leikkimään, kerämään lehtiä ja meidän vanhoilla rattailla kärräämään lähialueella. Ei tarvitse kauas lähteä, kun kaikkea kivaa tekemistä keksii jo omalla pihalla.

Illasta sitten saunottiin ja mie kävin vielä (ehkä) viimeisen kerran väylässä pulahtamassa. Vielä ei ollut niin säkkipimeää ettäkö olisi revontulet näkyneet, mutta iltaa myöten niitäkin alkoi näkymään. Kävin kovaa henkistä taistelua siitä lähtisinkö ulos revontulia kuvaamaan vai ihailisinko niitä vain sisältä. Aina kun katsoin ikkunasta ulos niin revontulet tuntui vain voimistuvan ja voimistuvan - vinkaten että ala jo tulla. Niinpä mun oli myönnyttävä ja lähettävä jalustan, itselaukaisimen, kameran ja valovoimaisen optiikan kanssa pilkkopimeään kuvailemaan. Taas oli aikaa yökuvailusta niin kyllä siinä vain aikaa meni ennen kuin sain kaikki kuosiin asetukset kamerassa ja jalustan kuosiin. Noh - mun tuurilla revontulet himmeni hyvin häilyviksi eikä kuvista meinannut tulla mitään. Päätin urheasti kuitenkin odotella jos ne uudelleen tulisivat. Ei ne enää niin voimakkailta näyttäneet mitä aiemmin, joten näihin oli tyydyttävä. Ehkä seuraavalla kerralla menen suosiolla heti ulos kuvaamaan, vaikka kuinka tekisi mieli mennä nukkumaan. Nimittäin seuraavina iltoina ei ollut mitään toivoa revontulista, kun paksu sadepilvi peitti koko taivaan.

Marraskuinen Kesänkitunturi

Lauantait... Maailma on auki etkä tiä mitä kaikkea sitä tällä kertaa kerkiäisi tekemään. Suunnitelmana oli suunnata tunturiin ja koska en ollut taaskaan sisäistänyt kuinka nopeaa jo pimeys tulee niin lähdin aivan liian myöhään. Olin Lompolossa kahentoista aikaan ja aurinko paistoi oikein nätisti taivaalta. Jätin auton Kesänkijärven rannalle ja suunnittelin käveleväni hiihtoreittejä pitkin Lainio tunturille. Tunnin käveltyäni metsäreittiä pitkin alkoi tunturimaisemat jo niin paljon poltteleen, että käännyin takasin ja päätinkin lähteä Kesängin päälle. Taas jäi Lainiotunturin valloitus ja Kesänki veti pitemmän korren.

Kesängin päälle päästyäni tajusin, että nyt niitä lumikenkiä olisi tarvinut. Alhaalla metsässä lunta oli sen verran ettei lumikenkiä olisi tarvinut, mutta ainahan tunturissa on enemmän lunta varsinkin kun tuuli tasoittaa kaikki kuopat ja montut lumella.

Kesängin kylkeen oli tullut uusi kota pystyyn ja päätinkin sielä käydä keittämässä lumen, jotta saisin retkimuonan valmistettua. Yllättävän kauan meni, että sain lumen kiehuvan kuumaksi. Repussa kuitenkin kannoin omaa kaasusäiliötä ja trangiaa mukanani, joten varmaan nopeampaa olisin saanut lumen sulatettua sillä. 

Eväiden syönnin jälkeen oli alkanut jo selvästi hämärtää eikä lumikenkiä tullut mukaan niin päätin samaa reittiä pitkin palata takaisin autolle. Se myös kannatti. Maisemat tunturin päällä ilta-auringossa olivat mitä parhaimmat.

Enää viikko, kun pääsen taas Suomen korkeimmille tuntureille lumikenkäilemään. Me nimittäin lähdetään Suomen itsenäisyyttä juhlimaan Kilpisjärvelle. Saanatunturi valaistaan maanantaista tiistaihin ja minä ainakin haluan olla sen upean näytöksen olla näkemässä!

Ensilumen peittämä Väylän varsi

Kyllä ensilumen aikaan on sitten kaunista! Ihanaa kun vielä väylässä virtaa vesi ja tekee upeita heijastuksia rannasta ja taivaasta veteen. Lisäksi maa ja puut ovat saaneet valkoista pölyä niskaansa.Pohjoisessa rakastan juuri sitä, että kun talvi tulee niin se myös tulee. Syksyllä ilmat oikeasti kylmenee ja maa valkenee. Sitten kun maa on kunnolla valkoinen niin ei tarvi enää pelätä, että takaisinpäin mentäisiin. Sumuiset ja märät kelit ovat historiaa, kun taas lumipyryt ja paukkupakkaset näyttävät todellisen talven luonteen.

Ollaan nyt melkein joka toinen viikonloppu käyty mun kotikulmilla. Säät ovat vielä suosineet meitä erityisen makeasti. Auringosta ja pikku pakkasista ollaan joka kerta saatu nauttia. Revontulista myös jos vain jaksaisi lähteä niitä ulos paremmin tähyilemään. Ainoastaan yhtenä iltana olen käynyt rannassa ihailemassa revontulia, mutta koska ei ollut oikeaa objektia mukana niin revontulikuvista ei tullut oikeastaan yhtään mitään. Kateellisena olen taas katsellut, kun tällä viikolla pohjoisessa on ollut erittäin värikkäät revontulet. Mulla taitaa revontulikuvaus taas siirtyä sinne asti, kun on paukku pakkaset ja sormet kohmeessa yritän jalustaa asetella oikeaan asentoon. Jalustan asennus on kyllä tympein homma kuvaamisessa. Jalustassa paljon pikku ruuveja mitä säädellä mutta pakkasessa ne ovat jäätävän kylmiä ja näppejä ihan polttelee kun niitä joutuu ruuvailemaan.

Kaikesta huolimatta toivon niin hartaasti, että ruotsalainen ennustus pitää tänä vuona paikkaansa ja jopa eteläisempään Suomeen tulisi kylmä talvi. Hyvästi tihkusateet ja tervetuloa pakkanen!

Metsämiehen matkassa

Kyllä minun häätyy myöntää, etten ole liikaa hellun kansen kulkenu lintumetilä tai muutenkhaan kauheana innostusta osoittanut hellun rakasta harrastusta kohtaan. Tällä kertaa vahingossa eksyin  kuitenki reissulle matkhaan. Lauantaina lähin huvikseni pyöräihleen Ruottin puolelle, kun oli niin kaunis kirkas keli ja lumi hohti valkoisena maassa. Kuvia räpsin innoissani ja samalla satuin kyselemhään missä hellu luuraa, kun oli aikasemmin kadonnut lintumetälle. Sopivasti sitten sattui, että hellu oli juuri aseen laittanut pussiin, hypännyt biihliin ja juuri ajeli minua kohti. Mie olin aika huonosti pukkeutunnu, kun kuvittelin enemmän lämpeäväni pyörän selässä ko mitä sitten toellisuuessa lämpesin. Hyppäsin sitten hellun kyytiin ja laitoima läskin biilin perhään ja ajelimma seku vain mettäteitä pitkin. 

Välilä kävimä kattelemassa pikku järviä ja lampia kuinka net oli jo niin kauhniisti jäätynheet. Löyty myös kuivaa kangasmettää, joka väylän varressa on vähän harvinaisempaa ko mettät on ylheensä melko märkiä. Tuone voisi eksyä kesälä läskipyörää veivaahmaan. Hyvin suurella todennäköisyydellä noita polkuja saapii yksin veivata, kun ei siellä ikinä muutenkaan ole kulkijoita. 

Vaikka mie en suurempaa innostusta aina ossaa osoittaa hellulle sen harrastuksesta niin kyllä mie silti tykkään ko se kotia tuopii tuoretta metson, pyyn, sorsan tai hirven lihhaa. Poroaki met poromiehiltä ostamma ja kallaa kesäsin ja keväisin paljon syömä niin saapii kyllä olla tyytyväinen meän sapuskoihin eikä onneksi kaupasta kauheanna tartte lihhaa kantaa. Lähiympäristöstä saapii tuohreempaa ja ehkä jopa paremman makustaki ko mitä kaupasta. Kyllä se luontoäiti meile hyvät evhäät tarjoaa niin miksi met emmä niitä arvostais.

Iijoella melomassa

Tänä kesänä olen läskipyöräilyn lisäksi hurahtanut melontaan. Ainahan molen veessä viihtynyt ja kahdestaan melominen kanootissa on ollut hyvää ajanvietettä. Tänä kesänä käytiin Ylläksellä hellun kansen melomassa vuokrakajakeilla ja siitä vielä enemmän innostuneena hellu kävi Oulujoellakin melomassa. Muutamasta kerrasta enemmän innostuneena helluhan meni tilaamaan upouuden kajakin netistä. Minä olen enemmän varovaisempaa tyyppiä ja tykkään aina pohtia asioita pitempään niin mietin, että tulipa sillä äkkiä päätös tehtyä. Muutama viikonloppu sitten pääsin viimein kokeilemaan hellun uutta hankintaa ja niin minun oli nieltävä sanani ja oltava vähän vihreä kateudesta. Ei menneet kyllä rahat yhtään hukkaan, koska kajakki oli ihan priimaa.

Kajakki on malliltaan merikajakki, joka on erityisen pitkä ja vakaa suuntainen. Perästä löytyy evä, joka helpottaa kummasti kajakin suorassa pysymistä. Oikeastaan tässä kajakissa ei edes tarvinut suoristusvetoja tehdä ollenkaan, kun vain oli ottanut oikean suunnan mihin lähti kajakkia melomaan. Se oli ehdottomasti parasta tässä kajakissa. Kesällä kun käytiin Ylläksellä melomassa ensin järvellä ja sitten noustiin Kesänkijokea ylöspäin niin sillon meillä oli halvemmat, lyhyemmät ja leveämmät kajakit käytössä. Ihan innoissani minä silläkin meloin, vaikka kovassa tuulessa kajakin suorassa pitäminen oli hieman tuskaista. Leveyden ansiosta taas kajakki ei ollut yhtään kiikkerä eikä myrkyisä järven pinta tuntunut yhtään pelottavalta. Lisäksi lyhyellä mentiin kivasti ylös pientä jokea, jossa tiukat käännökset teettivät kuitenkin töitä. Merikajakilla taitaa olla turha haaveilla reissua pikku jokiin, koska tilaa käännöksille ei ole.

Puhuttiin hellun kansen kuinka mukavaa olisi esimerkiksi lähteä isoille järville, kuten Inarijärvelle, Kilpisjärvelle tai Torniojärvelle melomaan useammaksi päiväksi. Aina vain rantaan yöksi ja matka jatkuisi seuraavana päivänä. Melontaretket merellä voisivat olla myös aika nannaa, joten tässä nyt pitää kovasti pohtia jos itsekin ostaisin oman kajakin. Jos isoille järville mennään niin silloin minullakin pitäisi olla tuollainen laiva, jolla todella nopeasti pääsee eteenpäin. Muuten jään jo alkumetreillä rantaan vikisemään eikä kellään ole sitten hauskaa. Toisaalta sitä pitäisi varmaan hommata myös märkäpuku, koska jo 3 tunnin melontareissullani olin suht märkä kun onnistuin pärskimään vettä vaatteisiini. Mutta talvi on edessä eikä kajakista mitään iloa vielä ole useampaan kuukauteen, joten nyt on aikaa haaveilla...

Lapin lumottu ruska

Valitettavasti nämä kuvat on otettu jo kuukausi sitten eikä puut Luoteis-Lapissa enää hehku samalla tavalla. Jo kaksi viikkoa sen jälkeen maisema oli karun näköistä ja ainoastaan maa paikoitellen hehkui punaisena. Oikeastaan tunturissa se ruska aina parhaiten näkyy, koska siellä useimmiten käy pakkanen ja saa maan paremmin hehkumaan punaisena. Osa näistä kuvista on siis napattu tunturissa ja osa taas kotipihalta.

En jostain syystä ole tätä postausta saanut sitten millään valmiiksi. Täällä blogissa se on odotellut tekstiä jo useamman viikon enkä vain ole saanut aikaiseksi kirjottaa pyöräilyreissustani ruskan aikaan. Olen joka vuosi alkanut enemmän ja enemmän pitämään syksystä ja etenkin ruskasta ja tämän vuoden osalta tykästyminen lisääntyi tällä periaatteella, että valokuvat ovat heti parempia kuin kesäisen aurinkoisen päivän aikana ja lisäksi maaston eri värit tuovat kuviin ihan erin tunnelman. Vettäkin on tänä vuona satanut niin vähän ettei ole sillä huonolla verukkeella edes jäädä kotia löhöämään.

Ruskan komeimpaan aikaan lähdin taas Äkäsjärven rannalta polkemaan ensin Kukaksen suuntaan ja siitä jatkoin matkaani Leville menevää maastopyöräreittiä pitkin. Maasto alussa on hyväkulkuinen ja suht helppo (mitä nyt mäkiä riittää) Kotamajalle asti. Kotamajan jälkeen ei pitkään tarvi polkea, kun lähtee oma reitti (polku!) Leville päin ja reitti huononi selvästi. Mennessä se ei tuntunut ees niin pahalta, koska se taisi olla hieman alaspäin loiva ja kivikko ei niin paha ollut, mutta hidasta kulkeminen kyllä oli. Kesänkitunturin kyljessä pyörräillessä huomasin, että ruska oli voimakkaamman värinen tunturissa ja pysähtelin välillä kuvaamaan. Jatkaessani eteenpäin tuli rautarappuset vastaan ja koska rappusissa ei oltu otettu huomioon läskipyörien paksuisia renkaita niin sain kivasti omaan pyörääni muutaman naarmunkin, kun jouduin pyörää taluttamaan alaspäin.

Rappusten jälkeen maasto oli hetken ihan suht hyvä kulkuista, mutta mitä lähemmäksi Pyhäjärveä pääsin niin sitä märemmäksi ja kivikkoisemmaksi polku kävi. Lisäksi energiani olivat vähissä, mutta sisulla päätin että söisin evääni vasta mökissä. Olisi varmaan pitänyt aiemmin jo jotain energiaa napata, koska loppu tuntui älyttömän raskaalta.

Eväiden syönnin jälkeen (pororyynäri ja muutama hapankorppu) tunsin oloni huomattavasti paremmaksi eikä kulku tuntunut niin pahalta. Jossain vaiheessa tajusin, että tulipa otettua taas liian vähän evästä verrattuna siihen kuinka paljon kulutan koko reissun aikana. Enää oli jäljellä pari urheilugeeliä ja matkaa olisi vielä poljettavana 10km. Lisäksi olin lähtenyt liian myöhään liikenteeseen (en kuvitellut että olisin niin hidas), joten pimeäkin alkoi lähestymään aiemmin kuin minä autoani. Kotamajalta Äkäsjärvelle pyörilin kuin tuulispää ja varsin onnellinen olin, kun autolle pääsin. Kello taisi olla 19.55 ja Jounin kauppa menee kiini kello 20, joten vähän harmittelin kun en päässyt herkkupatukkaa ja cokista ostamaan kun ajelisin takaisin kotiin. Onneksi kotimatkassa ei mennyt niin kauaa niin kerkesin kauppaan ostaan kauan himoitsemaani cokista. Se oli mun palkinto siitä pyöräilyreissusta. Matkaa tuli 32.5km ja aikaa meni laskematta ruokataukoa 5h 30min.

Valitettavasti nämä kuvat on otettu jo kuukausi sitten eikä puut Luoteis-Lapissa enää hehku samalla tavalla. Jo kaksi viikkoa sen jälkeen maisema oli karun näköistä ja ainoastaan maa paikoitellen hehkui punaisena. Oikeastaan tunturissa se ruska aina parhaiten näkyy, koska siellä useimmiten käy pakkanen ja saa maan paremmin hehkumaan punaisena. En jostain syystä ole tätä postausta saanut sitten millään valmiiksi. Täällä blogissa se on odotellut tekstiä jo useamman viikon enkä vain ole saanut aikaiseksi kirjottaa pyöräilyreissustani ruskan aikaan. Olen joka vuosi alkanut enemmän ja enemmän pitämään syksystä ja etenkin ruskasta ja tämän vuoden osalta tykästyminen lisääntyi tällä periaatteella, että valokuvat ovat heti parempia kuin kesäisen aurinkoisen päivän aikana ja lisäksi maaston eri värit tuovat kuviin ihan erin tunnelman. Vettäkin on tänä vuona satanut niin vähän ettei ole sillä huonolla verukkeella edes jäädä kotia löhöämään.