Hiihtovaellusreissu Käsivarren erämaahan

Salmikuru

Saarijärven autiotupa

Edellisessä postauksessa lupailinkin, että kirjoitan nyt viime kevään hiihtovaellusreissusta Käsivarren erämaassa. Lähdettiin liikkeelle siis 28.4 launtaina Kolarista ajeleen Kilpisjärveä kohti jo hyvissä ajoin aamua. Matkaan menee noin 3 tuntia aikaa ja me vuokrattiin ahkiot Kilpisjärven Safarilta, koska omia ei vielä löytynyt (mutta nyt löytyy!). Keli oli vielä silloin mitä mahtavin - aurinko paistoi ja tuuli oli hyvin heikko. Mutta niin kuin monta kertaa aiemminkin, erämaa opettaa ja näyttää kyllä luontonsa. Jätettiin auto luontokeskuksen parkkipaikalle ja siinä ahkioita pakkaillessa keli alkoi pikku hiljaa muuttumaan pilvisemmäksi ja kun viimein oltiin suksien päällä niin lunta alkoi hiljalleen ripottelemaan. Mua ei yhtään harmittanut, kun olin vaan niin täpinöissäni. Kuinkahan kauan olen jo haaveillut hiihtovaellusreissusta kevät keleillä Kilpisjärven maisemissa?!

Meillähän ei mitään kunnon tunturisuksia ollut jalassa, vaan ihan kunnon metsäsukset, joihin hinkattiin ennen lähtöä vähän pitovoidetta. Mun suksissa ei juuri pitoa tuntunut olevan ja ylämäet olivat näille narukäsille hieman haasteelliset. Hellun kansen suksia vaihdettiin ja meno eteni huomattavasit paremmin. Itse olen aina varovainen pitovoiteen kanssa, koska on muutaman kerran hiihtänyt suksilla joissa oli varmaan kilo lunta pohjassa - se vasta raskasta menoa onkin.

Salmijärvellä pilkillä

Keli huononi entisestään ja tuuli voimistui ylös nostessa. Vaatetta tuntui olevan sopivasti ja matkan teko eteni mukavasti. Suunnaksi siis otettiin Saarijärven autiotupa ja paikan päällä mietittäisiin mihin pystytettäisiin teltta. Tuvalle päästyämme teimme ruuat tuvassa ja silloin tajusin kuinka jäässä jalat olikaan. Kylmä alkoi iskemään istuessa, vaikka kuinka lisäsin vaatetta lisää päälle. Ulkona tuuli ja lumisade eivät hellittäneet ja minä otin koiranilmeen ja pyysin hellulta jos me voitaisiin autiotupaan jäädä yöksi. Ei siinä vaiheessa yhtään napannut lähteä enää ulos telttaa pystyttään, kun autiotuvassa oli juuri tilaa kahdelle ihmiselle. Sinnehän me jäätiin yöksi ja minä nukuin ensimmäistä kertaa elämässäni autiotuvassa. Muissa vierailijoissa ei sinänsä mitään vikaa ollut, mutta kun on herkkäuninen niin kaikki äänet ja selän alta karkaava patja eivät tehneet nukkumisesta helppoa.

Aamulla heräilin ensimmäisenä, mutta keli näytti edelleen samalta. Ei pidetty siis kiirettä lähdön kanssa, koska meillä tavoitteena oli vain hiihtää Salmijärvelle, joka oli melko lähellä Saarijärvestä. Tavoitteena oli siis päästä pilkkimään Salmijärvelle, joten hiihtoon ei tarvinut laskea paljoa aikaa. Ilma parani tunti tunnilta ja välillä aurinko paisteli jo kauniisti pilvien takaa. Fiilis lähti taas nousuun, kun päästiin suksille ja taas tuli se tunne, että nyt ollaan siellä missä pitääkin.

Salmijärvellä kairattiin reikiä ja etittiin sopivia pilkkipaikkoja. Samalta tuvalta tullut porukka myös meni toiselle puolelle järveä pilkkimään ja välillä vanhempi pariskunta kävi tervehtimässä meitä. Heillä oli oma pikku koppi Salmijärven rannalla ja he kulkivat eri järvillä moottorikelkoilla pilkkimässä. Pariskunta vielä antoi meille luvan käyttää heidän huussia, kun meinattiin jäädä yöksi järven jäälle. Tämä tarjous lämmitti erityisesti minun mieltä, jota ei innostanut kyykkiminen kaikkien muiden pilkkijöiden läsnäollessa.

Muutaman raudun onnistuin pilkkimään ja hellu sai muutaman enemmän (ahkeruus taas palkittiin) ja illalla paisteltiin makoisia rautuja iltapalaksi. Tuuli oli päivän aikana tyyntynyt melkein kokonaan ja lumella telttakankaan reunojen vuoraaminen takasi, että teltassa pienet tuulenvireet eivät tuntuneet ollenkaan. Nukuinkin erittäin sikeästi koko yön - paremmin kuin koskaan ennen. Kaksi paksua makuupussia (joissa comfort oli -3 ja 0 astetta) pitivät huolen myös että kylmyys ei iskenyt missään vaiheessa yötä.

Salmijärvellä vappuaattona

Seuraavana aamuna eli vappuaattona ilma näytti taas oikein mukavalta. Aamulla hellu vielä halusi hetken pilkkiä, mutta liikaa ei voitu nautiskella, koska ahkioiden palautus oli illalla kello 19. Harmitti kyllä, että piti jo takaisin lähteä, koska mielellään sitä olisi vielä lähtenyt vähän kauemmaksi hiihtään. Kamppeet lyötiin kasaan ja otettiin suunnaksi Salmikuru ja sieltä Termisjärven (Dierpmesjávri) kautta takaisin Kilpisjärvelle. Ilmahan parani paranemistaan ja aurinkosalvaa sai olla naamaan hieromassa vähän väliä. Vaatetta vähennettiin, mutta kumpparit tuntuivat varsin hiostavilta. Hellulla suksien pohjiin tarttui lunta, kun taas mulla sukset lipsuivat koko ajan. Narukädet alkoivat väsymään ja matkan teko hidastui koko ajan. Hellulla ei tehnyt mieli hidastaa vauhtia niin hän otti minunkin ahkion vetoon ja niin päästiin taas hyvää vauhtia eteenpäin. Mun tehtävä takana oli vain pitää huoli, että kaikki kamppeet pysyivät tässä kahen ahkion junassa mukana. Olisin kyllä ollut valmis ottamaan ahkion jo aiemmin, mutta hellu halusi vetää ahkiot mäkien päälle, joten matkanteko oli mulle varsin helppoa.

Lasku metsäsuksilla ja ahkio perässä Tsahkaljärvelle onnistui moiteetta, vaikka vähän meinasi jänskättää omat laskutaidot. Pystyssä kuitenkin pysyin ja pian oltiinkin jo parkkipaikalla. Autolle päästiin noin iltapäivä 5 aikoihin ja hyvin kerettiin kamppeet kasata autoon ja ahkiot palauttaa.

Reissusta jäi kaikinpuolin hyvä maku, vaikka reissu tuntui loppuvan kesken. Mutta itselleni se oli ensimmäinen vaellusreissu kevätkeleillä niin se oli oikeastaan ihan hyvä testaus, että miten se vaeltaminen onnistuu keväällä ja millaisilla kamppeilla siellä pärjää. Saarijärvi ja Salmijärvi ovat vielä sen verran lähellä Kilpisjärveä, että oikea erämaa fiilis jäi nyt saamatta. Kelkkoja pyöri vähän väliä nurkilla ja paljon muitakin hiihtäjiä näkyi tuohon vuodenaikaan olevan. Ehkä sen takia seuraava hiihtovaellusreissu sijoittuu jonnekkin rauhallisempaan paikkaan, mutta se jää sitten nähtäväksi, että minne.

Reitti: Kilpisjärven luontokeskus P-paikka - Tsahkaljärvi - Saarijärven autiotupa - Salmijärvi - Salmikuru - Termisjärvi - Tsahkaljärvi - Luontokeskus.

Aika: La 28.4 - Ma 30.4.2018

Ruskavaellus Sarekin kansallispuistossa - osa 2

En tiedä kehtaanko enää sanoa, että hieman on vierähtänyt aikaa edellisestä postauksestani, mutta en löydä sievempää ilmaisua asialle. Kuvat ovat olleet jo hyvän aikaa valmiina, mutta kirjoittaminen jäi ja sitten olen melkein kokonaan tämän blogin unohtanut. Harmi kyllä, koska kuvia on tullut otettua entiseen malliin. Lisäksi viime hiihtovaellusreissu Käsivarren erämaassa on jäänyt kokonaan, kun ajattelin ettei porukka enää kesällä halua talvikuvia nähdä niin sen taidan seuraavaksi tänne julkaista.

Mutta tässäpä viimeiset kuvat Sarekin vaellusreissusta. Niin kuin edellisessä postauksessa kerroinkin niin neljäntenä vaelluspäivänä kiivettiin tunturin yli toiselle puolelle. Haaveilin, että olisin paremmin päässyt ihailemaan maisemia, mutta koska sää oli erittäin vaihteleva niin pilvet ja erittäin vankka tuuli pitivät retkeilijät hyvin liikkeellä. Aamusta ilma ei oikeastaan paha ollut vaan sade juuri sopivasti hellitti ja kun rankin vaihe iski eli tunturin päälle nousu niin silloin välillä vain pikku sadekuuroja kävi päällä. Arvasinkin että ylhäällä tuulisi vielä pahemmin ja tottahan se oli. Vähän aikaa saatiin nautiskella auringosta, mutta kun piti lähteä tunturia kapuamaan alas niin tuntui että tuuli repi jalkoja eri suuntiin joka askeleella. Pitihän sateen myös lumeksi muuttua, joten kylmä siellä ainakin tuli.

Tunturin ylitys oli melko raskas ja koska toinen puoli tunturista olikin hyvin epätasainen niin reitin löytäminen alas tuotti vaikeuksia. Välillä oli hyvin jyrkkiä pudotuksia,  joista ei vain millään ilveellä päässyt alas turvallisesti niin oli pakko vain kiivetä taas ylöspäin ja etsiä toinen reitti. Hyvän tasanteen tunturin juurelta löydettyämme pistimme teltan pystyyn isojen kivien keskelle eikä onneksi tuuli niin pahasti päässyt telttaa heiluttelemaan. 

Päivä oli minulle ehdottomasti raskain, joten sujahdin melko pikaisesti pussiin ja vain hieman maistelin hellun tekemää iltapalaa. Uni tuli oikein mukavasti eikä aamulla enää ollut mitään tietoa rankasta vaelluspäivästä.

Viimeinen päivä oli ilmojen kannalta erittäin hyvä eikä sateista ollut mitään muuta muistoa kuin kosteapintainen telttakangas. Vielä yöllä sade oli ripsinyt, mutta onneksi loppunut aamuun mennessä. Edessä oli enää alamäkikävelyä ja kylmän joen ylitys, mutta askel tuntui hyvin reippaalta. Joen ylitys vielä meni huomattavasti paremmin kuin edellis kerralla. Joki oli leveä ja matala eikä virtakaan niin paha, että olisi mitään ongelmia ollut. Olinkin tällä kertaa ennen hellua jo toisella puolen jokea ennen kuin hän alkoi vasta vaelluskenkiä riisumaan. Taisin myös saada vähän rohkaisua edelliseltä kerralta joen ylitykseen, koska olin selvinnyt pahemmasta virtauksesta ehjin nahoin niin tämä olikin jo lasten leikkiä.

Loppumatka meni oikein mukavasti ja lopulta otettiin juoksuaskeleita, kun virtaakin vielä oli. Autolle päästiin noin 5 aikoihin iltapäivästä, pysähdyttiin Jällivaarassa taas syömässä ja matkaa jatkettiin mun kotipaikalle Kolariin. Illalla lämmitettiin sauna ja fiilisteltiin hyvää reissua.

Sarekista jäi hyvä mielikuva ja ehdottomasti haluan vielä samoihin maisemiin uudelleen. Luonto oli aivan upea, kuten myös maisemat ja se hiljaisuus. Mahtavaa tietenkin oli, että muita vaeltajia ei paljoa luonnossa näkynyt, mutta osa syy siihen varmaan oli myöhäinen ajankohta ja reitin valinta. Tuolla ei juuri polkuja ole mitä seurata, joten jokainen kulkee omia reittejänsä. Sarek on oikea erämaa.

Ruskavaellus Sarekin kansallispuistossa osa 1

Ruskavaellus Sarekin kansallispuistossa

Siitähän on jo tasan kuukausi aikaa, kun vietin yhden viikon kesälomastani Ruotsin Lapissa patikoiden. Pari kertaa aiemmin olen käynyt Abiskon alueella patikoimassa, mutta hyvän ystäväni suosittelemana muutin suuntaa hieman alemmaksi - ja kyllä kannatti! Paljon olen kuullut Sarekista, mutta oikeastaan sitä en ennen tiennyt, että Sarekin vieressä on myös kaksi muuta pienempää kansallispuistoa: Stora Sjöfallet ja Padjelanta.

Retkikuntamme (eli minä ja hellu) lähdettiin liikkeelle Suorvan padolta (joka siis sijaitsee Stora sjöfalletissa), jonka läheisyydessä sijaitsi isompi parkkipaikka mihin auton pystyi jättämään. Lisäksi paikka taisi olla ainoa, josta pääsisi järvien yli kävellen. Ruma kuin mikähän se oli se pato, joka oli keskelle erämaata rakennettu (rakennustyöt aloitettu 30-luvulla), mutta näköjään patoa edelleen korotettiin. Paikallisessa luontokeskuksessa kun käytiin paluumatkalla niin sieltä näin myös kuvia ennen patoa ja hiljaiseksihan se veti kun näki kuvia 5 mahtavasta vesiputouksesta, jotka olivat nyt hiljennetty. Se on sitä vihreää sähköä.

Kartan mukaan Suorvan padolta lähtisi poroaitojen reunasta polku ylöspäin ja ylhäällä polku häiviäisi. Oikeassa erämaassa kuin harvemmin on mitään pitkospuita. Noh, mehän ei sitä polkua meinattu millään löytää ja ees taas käveltiin poroaidoilla vesisateessa pohtien mikä se oikea polku mahtaisi olla. Kartta kun sattui vielä olemaan niin isolla mittakaavalla, että kaikkia puroja siinä ei edes näkynyt. Lähdettiin vain erästä puroa pitkin runnomaan eteenpäin, mutta kulku oli erittäin hidasta rämeikössä. Aina välillä löydettiin polun pätkiä, mutta jotka hävisivät melko pian, niin silloin alkoi into hiipumaan. Noin kaksi tuntia kun oltiin rämmitty tiheässä rämeikössä, välillä soiden yli hypellen, satuttiin sattuman kaupalla löytämään se oikea polku. Siitä ei voinut erehtyä, kun se olikin mönkijällä ajettu jälki. Tai paremmin sanottuna poromiesten käytössä oleva reitti.

Ei me montaa tuntia keretty vaeltaan, kun ilta alkoi jo hämärtyyn ja juuri sopiva telttapaikkakin löytyi. Mie yritin muutaman kupin viiniäkin hörppiä, että varmana tulisi uni teltassa, mutta kyseinen viini olikin pahaa ja uni ei tullut yhtään sen helpommin. Jonkun verran sain nukuttua, mutta aika koiran untahan se taas oli kun heräilin vähän väliä siihen kun tuuli heilutteli telttaa tai kun sade hakkasi telttakangasta. Aamulla, niin tuuli kuin sade, oli tiessään ja maisemat mitä upeimmat. 

Toisena vaelluspäivänä ilma oli mitä parhain ja päivä sujuikin hyvin jouten nousten maastossa koko ajan vain ylemmäksi. Yksi hyvin voimakkaasti virtaava joki piti ylittää, mutta onneksi se ei kuitenkaan hirveä syvä ollut mitä pelkäsin. Ennen reissulle lähtöä oli kyllä tullu mieleen, että pitäis ottaa ne vaellussauvat mukaan juuri joenylityksiä varten, mutta niinhän ne vain unohtui. Paremmin saisi tukea ylityksessä, mutta myös paremmin näkisi kuinka syvää missäkin kohdin olisi. Tietenkin vesi oli myös jäätävän kylmää, mutta äkkiä jalat lämpeni kun vedestä nousin. Paluumatkalla päätinkin, että menisin joen yli ylempää, jossa vesi olisi paremmin jakaantunut eikä olisi niin syvä ja voimakas.

Telttapaikka löydettiin pienen järven rannalta, joka oli varsin kauniilla paikalla ja mikä parasta - juomavesi ja tiskivesi ihan vieressä. Siinä sitten vietettiin myös kolmas vaelluspäivä, koska vettä tuli koko päivän kaatamalla eikä siinä sumussa nähnyt yhtään minnekkään. Täten suunnitelmat hieman muuttuivat ja päätettiin seuraavana päivänä kokeilla nousta tunturin yli toiselle puolen ettei ihan tarvitsisi samaa matkaa kävellä takaisinpäin.

Seuraavassa postauksessa sitten näette kahden viimeisen vaelluspäivän kuvia ja tunnelmia.

Suomen suurin suoalue: Teuravuoma

Kotikunnassani sijaitsee kaksi paikkaa, mistä kuntalaisena olen ylpeä: Suomen suurin suoalue Teuravuoma ja Tornio-Muonionjoki virtaa kunnan laitaa pitkin joka on Euroopan pisin vapaana virtaava joki. Suoalue ei sinänsä ole taloudellisessa mielessä kovin kannattava (hallitus haluaa lisätä entisestään hakkuita), mutta eläilmille se on tärkeä kasvualue. Nykyään Suomessa on myös tämä ihmeellinen trendi, että soita kaivetaan ja otetaan turve energia käyttöön. Turvehan on muuten samanlainen kuin öljy eli uusiutuu hyvin hitaasti, mutta ei vain ole yhtä rahallisesti arvokasta. Linnuille suoalueet ovat tärkeä pesiytymispaikka ja turveen kaivamisella entisestään hankaloitetaan lintujen pesintää. Tämän vuoksi olenkin niin ylpeä, että kotikunnassani sijaitsee Suomen suurin suoalue, jossa osa on luonnonsuojelua aluetta ja tämän vuoksi jatkossakin lintujen pesimäpaikka.

Lähdimme päiväretkellä käymään Teuravuoman telatiellä, jonne pääsee kolmesta eri kylästä eli Kurtakosta, Teurajärveltä tai Venejärveltä. Me lähdettiin Kurtakosta, koska halusin päästä käymään Särkilehdon nuotiopaikalla makkaranpaistossa ja Teurajärveltä emme olisi sinne asti päässeet. Olen Teuravuoman telatiellä aiemminkin käynyt ja silloin olen sattumalta yhteen tai maksimissaan kahteen ihmiseen törmännyt, mutta tällä kertaa koko suo tuntui olevan vain meille. Mitä nyt joutsenia ja muita lintuja kuului alueella olevan. Suolla tiedetään pesivän myös useasti karhuja, joten äänekkäällä ja tauottamalla juttelulla yritimme pitää karhut tietoisena, että missä kuljimme.

Pitkospuut olivat paikka paikoin melko huonossa kunnossa ja Kurtakon alkupäässä näkyikin kuinka pitkospuita oli alettu ottaa pois ja tilalle oli tulossa hiekkarouheella päällystettyjä polkuja. Pitää vielä yrittää viimeiseen asti nauttia näistä upeista pitkospuumaisemista. Kohta nekin ovat historiaa.

Upea vaellusreitti Tromssassa

Minua on turhauttanut, kun en ole netin ihmeellisestä maailmasta löytänyt hyvää vaellusreitti kartastoa Norjan puolelta ja sinne juuri niin kovasti haluaisin lähteä päiväksi pariksi patikoimaan. Kyllähän maastokartoista, jotain viitettä näkee, mutta niin hyvä en ole tulkitsemaan karttoja että osaisin arvioida kuinka raskas reitti oikeasti on ja kuinka kauan patikkareitti suurinpiirtein vie. Kanadassa, Vancouverissa ollessani paikalliset kertoivat sivustosta josta näki kaikki alueen patikkareitit ja niissä jokaisessa kerrottiin kuinka kauan suurin piirtein reitin kulku kestäisi, minkä tason reitti on kyseessä, paljonko nousua ja mihin esimerkiksi voi jättää auton parkkiin. Tämmösiä ylellisyyksiä meillä Suomessakaan ei ole ja tähän selvästi pitäisi tulla muutos.

Tromssaan päästyämme suuntasinkin ensimmäisenä kaupungin infopisteelle tutkimaan, josko sieltä löytyisi ilmaisia tai kohtuuhintaisia karttoja alueen vaellureiteistä. Noh, olihan siellä isot maastokartat joiden hinta oli n. 25€. Sinne jäi Tromssan alueen kartat, koska suunnitelmissa oli alueella olla vain päivä, joten en viitsisi sen vertaa alueen maastokartasta maksaa yhden päivän vuoksi. Ostin kuitenkin Senja saaren vaellusreitistövihkosen, joka ei onneksi maksanut kuin 5€ ja siinä oli kaikki tarvittavat informaatiot reiteistä. Myös kuvat jotka ovat tärkeitä, kun tottakai haluaa päästä mahdollisimman upealle paikalle vaeltamaan.

Lähdimme sitten seku vain ajelemaan ympäriinsä eikä hotelliin meno ihan vielä houkutellut. Ilmahan oli mitä parhain: aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämpöä oli 20 astetta. Hellu tietenkin etsi kalapaikkaa, minä upeita maisemia. Pysähdyimme ensin sillan kupeeseen, jossa hellu kävi heittelemässä onkea ja onnistui saamaan vain muutamia pieniä kaloja. Tämän vuoksi jatkoimme vielä matkaa ja pian huomasimmekin parkkipaikan täynnä autoja. Ihmettelin että minkä takia paikassa oli niin paljon autoja, kun ei mitään kauppoja tai muuta vastaavaa näkynyt, mutta pian huomasin polkuja kulkevan vuoren rinnettä pitkin ylöspäin, jonka varrella näkyi muutamia ihmisiä kävelevän. Tässä vaiheessa huusin, että tämä on minun paikka - tähän minä jään. Ei kai siinä muu auttanut hellun kun pysäyttää auto ja minä vaihetin vaatteita retkeen sopivammaksi (ilma oli lämmin, mutta tulisiko vuorella kylmä?) ja hellu pakkasi minulle reppuun evästä ja vettä. Hän halusi vielä jatkaa kalastuspaikan etsimistä. Huono puoli reitissä oli se, että vaikka reitti oli selvästi piintynyt maahan ja sitä olisi punasien merkkien lisäksi helppo seurata, en tiennyt kuinka pitkä ja kuinka vaativa reitti olisi. Täten ajattelinkin että kääntyisin sitten, kun minua huvittaisi.

Reitti oli mielestäni vaativa. Suoraa ylämäkeä koko ajan. Välillä oli myös lumessa tarpomista, joka ei kuumuudessa ylöspäin mentäessä haitannut lainkaan, mutta alaspäin liukuminen lumessa oli turhankin jännittävää. Maasto tuntui koko ajan menevän vaikemmaksi ja minulla loppuikin jo hyvissä ajoin vesi. Onneksi puhdas puro tarjosi kulkijalle pullon täytettä ja matka jatkui paljon reippaammin. Viimeinen puolen tunnin ylösnousu oli ehdottomasti rankin ja vaikein. Jyrkässä ylämäessä hypittiin kivien päältä toiselle ja apuna piti vähän väliä käyttää käsiä, että pääsi kulkemaan ylöspäin. Mietin siinä vaiheessa, että millä ilmeellä tulisin takaisin alaspäin, kun ylösmenokin oli jo niin vaikeaa.

Viimein ylös päästyäni huomasin todellakin olevani vuoren huipulla. Korkeanpaikan kammoiselle ihmiselle paikka ei ollutkaan niin mieluisa enää. Tästä syystä laskin kankkuni melko äkkiä alas ja päätin sillä tyylillä nauttia maisemista, syödä evästä ja räpsiä muutamia kuvia. Paikalle saapui pian toinenkin vaeltaja, nuori mies joka selvästi odotti että siirtyisin paraatipaikalta muualle. Eväiden syönti jäi kesken, kun minua vaivasi hänen seisoskelunsa minun vieressäni. Siirryin hiukan alaspäin ja ajattelin jatkaa eväiden syöntiäni niin huomasin, että mies oli kaivanut dronen (filmaamiseen tarkoitetun helikopterin) ja alkoi sillä lentelemään pääni yläpuolella. Tämän "ruohonleikkurin" äänen kuuleminen ja tietäminen, että pääni päällä leijuu kopteri, ei herättänyt minussa lainkaan ihastusta, joten minun oli paettava paikalta. Niin kuin aiemmin arvelin, niin alastulo oli erittäin vaikea ja jokaisen askeleen hallittu laskeminen vei aikaa ja paljon energiaa lihaksilta. Muuten alastulo meni joutuisasti ja olin ihan tyytyväinen, että sain käytyä vuoren huipulla ihan omin avuin.

Ylösmenoon matkaan meni 2h 20minuuttia eikä matkaa ollut kuin vain 3.7km. Alastuloon meni varmaan jotain alle 2 tuntia, mutta innostuin kuvaamaan kamerallani erityisen paljon, kun hellu oli tullut minua vastaan. Tämän jälkeen ajelimme takaisin Tromssan keskustaan ja parkkipaikan löydyttyä pääsimme viimein hotelliin lepäämään.

Seuraavana päivänä olikin jalat ja takalisto ihan jumissa enkä haaveillutkaan heti seuraavasta vaelluksesta. Silti olin erittäin onnellinen edellispäivän tuurista, kun niin upean paikan löysimme sattumalta. Tämä vaellus olikin minulle se parhain muisto mikä jäi meidän Norjan reissustamme. Tiedän, että haluan kokea samanlaisia reissuja vielä monena muunakin kesänä.