Mielen rauhoittaminen öisellä Pilpasuolla

Pilpasuon öisestä retkestäni tulee hyvin mieleen se, kun painin väysymyksen, laiskuuden ja hieman stressaantuneen olon kanssa lauantai-iltana pitkän työpäivän jälkeen. En sanoisi että olisin ollut lopen uupunut, koska viikkoa aiemmin olin viikon päässyt lomailemaan ja lataamaan akkujani kotona Lapissa, mutta töihin paluu oli vienyt jo osan hyvin ladatuista akuista. Minuthan kutsuttiin lomilta takaisin juuri sen vuoksi, että töissä kiireet painoivat lujasti kaikkien päälle, joten minuunkin se kiire iski heti vasten kasvoja ja työpäivien jälkeen olinkin jäänyt sohvalle aina makoilemaan ja toipumaan työpäivästä. Ehkä myös arjesta kiinni saaminen painoi taas päälle enkä tuntunut saavan siitä otetta - no en varmana juuri sen takia kun sinne sohvalle vain jäin. Tämän kierteen sain onneksi lopetettua sillä, että sain itseäni niskasta kiinni otettua ja lähdettyä Pilpasuolle, vaikka kello oli jo puoli 11 illalla. Aurinko vielä paisteli taivaalla ja lämmittelin itseäni ajatuksella, että kävisin vain pienen reissun ja napsisin kivoja kuvia auringonlaskusta suolla. Valokuvaaminen on aina mulle se juttu joka inspaa olin kuinka väsyny tahansa ja itselle valehtelu kannattaa aina. Sitten kun sinne ulos pääsee niin eihän sieltä sitten malta heti lähteä.

Pilpasuo viikonloppuyönä oli todella hiljainen. Mitä nyt itikat yrittivät välillä kiusata, mutta joutuivat pian luovuttamaan, kun ilta alkoi nopeasti kylmenemään. Aurinkokin laski puiden taakse nopeammin kuin olisin toivonut, mutta silti olo oli tyyni ja rauhallinen. Tutut polut joita jo niin monta kertaa olen käynyt talsimassa toivat sen hyvän olon tunteen mitä olin lähtenyt hakemaankin. Linnut vielä lauloivat mitä upeinta keskiyön laulua, jota oli mukava vain jäädä kuuntelemaan. Huolet, murheet, stressit olivat historiaa enkä edes muistanut enää mikä nyt sai minut joka ilta jäämään sinne sohvalle. Imin itseeni luonnosta energiaa ja ihannoin Suomen kesää ja luontoa - miten kaunis ja upea se voikaan olla.

En siis voi olla kuin täysin samaa mieltä niiden tutkimusten ja kirjoitusten osalta, joissa todetaan että liikkuminen ulkona ja erityisesti luonnon läheisyydessä rauhoittaa ihmistä, lievittää stressiä, helpottaa masennusta ja lukuisia muita asioita jotka vaikuttavat meihin positiivisesti. Kaikkiin ei tietenkään itikat ja kylmä pohjoistuuli räntäsateessa saa positiivisia fiiliksiä aikaan, mutta sekin on aina asenteesta kiinni. Kyllä niihin itikoihin myrkky auttaa (pitää vain tottua siihen että ne silti leijailee ympärillä) ja vaatetus on säässä kuin säässä se kaiken a ja o. Toisaalta jos on ollu ihan tympeä ulkoilureissu niin tuleepahan superhyvä fiilis, kun pääse kotia.

Kotia tullessani mulla ei ollut superhyvä fiilis sen takia, että pääsin viimein kotia sieltä metikosta, vaan koska olin päässyt nauttimaan metsän hiljaisuudesta ja lisäksi sain muutaman kivan kuvan räpsittyä suolta. Pilpasuosta on tullut nyt viime aikoina mun lempipaikka Oulussa ja siellä tulee piipahettua kerta toisensa jälkeen. Ennen jostain syystä vältin soita - mitä nyt hillat tuli poimittua ja siinä se, mutta nykyään kerta toisensa jälkeen löydän itseni suolta joko kuvailemassa, huvikseni kävelemässä (vitsi kuinka tehokasta treeniä) tai kokoamassa kukkia tai marjoja. Suot ovat aivan liian aliarvostettuja ja ehkä jokaisen pitäisi enemmän tehdä tuttavuutta näihin harvinaisiin kohteisiin. Soita suojellaan ihan liian vähän.

Mallan jäätyneet kyyneleet

Tuntuu jotenkin älyttömän hurjalta, että kaksi viikkoa sitten rämmin Kilspirjävellä lumikengillä paksun keväthangen päällä lumikengillä. Oulussa taas ollaan pari viikkoa nautittu auringosta ja kesästä, joten keväthanget tuntuvat todella kaukaselta ajatukselta. Silti muistelen reissua suurella lämmöllä ja jo seuraava Kilpisjärven reissu houkuttelee. Mutta niin kuin jo pari viikkoa sitten mietin, että nyt ei taida Kilpisjärven suunnalla juhannuksen aikaan vaeltaminen onnistua niin ihan oikeassa olin. Vaikka lämpöä on riittänyt myös Suomen käsivarressa niin kyllä niin paksun lumikerroksen sulamiseen vain menee oma aika, että en itse suosittelisi lähtemään Kilpikselle vaeltamaan juhannukseksi. Heinäkuun eka viikolla varmana on jo eri asia ja eiköhän siellä ole luontokin lähtenyt jo hieman vihertymään. Lyhyt on kyllä käsivarren kesä.

Kitsiputous - Gihcigorži - Mallan kyyneleet - putous, joka on tiettävästi Suomen korkein yhtenäinen vesiputousten sarja. Sinne suuntasin reissun toisena päivänä. Halusin lähteä ihastelemaan jääpuikkoja ja Ruotsin ja Norjan lumisia vuoria. Koska matkaa oli niin paljon, päätin suosiolla jättää kamppeet ison kiven viereen, josta ne sitten takaisin tultaessa löytäisin. Olisin niin paljon hitaampi kulkija ahkion ja rinkan kanssa etten ehkä olisi edes putoukselle päivässä päässyt.

Loppujen lopuksi vauhtini ei ollut mitään päätä huimaavaa. Istuskelin ja nautiskelin näkyvistä, maistelin pähkinöitä ja rusinoita, välillä hemmottelin itseäni suklaalla, räpsin joka hetki kuvia kuin vain mahdollista ja sitten taas jatkoin vähän matkaa. Päivälliseksi keitin vettä jonka lisäsin retkimuonapussiin ja söin riistapastaa kuin parhaimmassa ravintolassa. Mukavaa oli kun sai ihan omaan tahtiin mennä eikä edes muita sattunut olemaan liikkeellä. Ainoastaan eräs tuulispää nainen tuli kiirreellä katsomaan Kitsiputousta ja samaten kääntyi ja sanoi että vielä pitäisi Saanalle keretä saman päivän aikana. Kerkesiköhän maisemista nauttimaan?

Mallan jäätyneet kyyneleet olivat jopa upeampia kuin mitä osasin odottaa. Eipä siis yhtään harmittanu, että vietin päiväni Mallan luonnonpuistossa. Jos kuitenkin itse mielii lähteä Mallan jäätyneitä kyyneleitä katsomaan niin kannattee ehkä miettiä jotain muuta reittiä kuin mitä karttaan oli merkattu. Ison-Mallan rinnettä pitkin kävelly oli vähän jännää, kun Mallan päältä näkyi välillä tippuvan lunta sulamisen vuoksi ja itseä vähän kylmäsi ajattelu lumivyörystä. Mielummin kannattaisi vaikka järveltä käsin tulla tai mennä huoltoreittiä eli kelkkareittiä pitkin. Mie en sieltä lumipallona tullu alas, mutta turhan riskin otin.

Ei mulla muuta. Nyt mie voin luvata, että nämä oli viimoset lumikuvat tälle kesää. Kylmää on juhannuksesi luvannut, mutta vahva toivo on että lunta ei enää tulisi. Ken tietää.

Yksin vaeltaminen

Tuossa Vaellushaaveita kesäksi -postauksessa kerroin haaveistani lähteä keväthangilla hiihteleen Kilpisjärvelle ja olihan tuo haave muhinut jo useampana vuotena. Joka kevät tuntuu hurahtan aivan liian nopeaa ohi ja lumet sulaneet ennen kuin olen edes kissaa kerinnyt sanomaan, mutta ei tänä vuonna. Tänä vuonna päästiin kunnolla nauttimaan lumesta ja kylmyydestä. Kylmän kevään ansiosta mie pystyin toteuttamaan sen oman pitkän unelman: vaellusreissun keväthangilla. Sain töistä puolentoista viikon ylityövapaat ja silloin aloin miettimään että olisikohan liian myöhäistä lähteä Kilpisjärvelle hiihtämään. Kolarin korkeudella lumet olivat sulanneet ja jäät jo lähteneet, mutta oli vaikea arvioida Kilpisjärven tilannetta. Ilmatieteenlaitoksen mukaan lunta oli vielä yli 70cm ja kun Instagramista etsin kuvia #kilpisjärvi niin kyllähän siellä näkyi paljon porukkaa vielä hiihtelevän toukokuun viimeisellä viikolla. Niinpä minäkin aloin sitten suunnittelemaan omaa vaellusreissuani yksin.

Aika varovaisin mielin mietin reissua, koska jos sää olisi ihan mahdoton (myrskytuulta ja lumisadetta vaakatasossa) niin peruisin koko reissun. Sääennusteet lupasivat kelpo keliä, vaikka vähän kovempaa tuulta oli perjantaille tiedossa. Maanantaina aloin kaivelemaan rinkkoja, alustoja ja telttaa esille. Torstaina kävin serkun luona piipahtamassa Kittilässä ja silloin tuli vielä yksi alusta ostettua, jotta olisi lisää eristettä makuupussin ja lumen välille. Illalla aloin pakkaamaan kasoja enkä tajunnutkaan kuinka aikaa vievää se oli miettiä että mitä kaikkea sitä vielä tarvii. Plus saunan jälkeen olo oli niin rento ja vetelä ettei aivot enää raksuttaneet yhtä hyvää vauhtia. 

Torstai ja perjantai välisenä yönä nukuin todella huonosti. 270km päässä Kilpisjärvestä oli kauhea myrskytuuli, joka puutalon sisälle jo kuului erittäin hyvin. Näin painajaisia tuulesta ja myrskystä ja kuinka yksin kirosin itseäni että miksi mie tänne lähin henkeäni riskeemaan. Aamu siis tuntui raskaalta, mutta reissuvalmisteluja vielä riitti. Halusin varmistaa että osaisin upouuden teltan pystyttää, joten sen kävin pihalla kokeilemassa. Sitten vielä piti pohtia miten pulkan ja ahkion välimaastoon sijaoittuvasta kamppeesta saataisiin pelittävä ahkio. 

Perjantai iltapäivästä sitten viimein olin Kilpisjärvellä ja olo oli todella hyvä. Hei, täällä nyt ollaan ja lunta näkyy ihan pirusti vielä olevan tuntureissa. JEE!! Ei kun lumikengät jalkaan ja ahkio lumelle ja menoks. Ilma oli aurinkoinen, mutta melko tuulinen ja lumi hieman päältä sulannut. Lähdin täyttä häkää vetämään n. 20kg ahkiota ylämäkeen tihessä koivikossa. Lumikengät upposivat välillä hangen läpi ja ahkiolla oli eri menosuunnitelmat kuin minulla. Se oli mielummin kallellaan tai kiinni koivikossa. Hymyssä suin yritin pysyä, vaikka ahkio turhautti ja koko homma otti niin voimille. Olinhan nyt päässyt omaa haavettani toteuttamaan. Välillä pitelin herkkutaukoja ja ajattelin vain että kyllä tämä koivikko ainakin joskus loppuu kun tarpeeksi ylös päästään. Sitten ylämäki jyrkkeni entisestään ja yritin polvillani kiikkua ylös, kun lumikenkien piikit ja oma paino eivät meinanneet enää riittää ahkion repimiseen. Muutama kirosanakin lipsahti. Silloin ajattelin onko tässä mitään järkeä, lähenkö takasi. Otin ahkiosta rinkan selkään ja lähdin se selässä rauhallisesti kiikkumaan ylöspäin ja katsomaan koska pystysuora ylämäki ja koivikko loppuisi. Niin kuin ajattelinkin, kyllähän se joskus loppui. Jätin rinkan siihen ja kävin vielä ahkion hakemassa (jossa siis vielä oli teltta, alusta ja reppu) ja kiskoin sen ylös. Se oli niin helppoa kunhan vain järkeä käyttää. Loppumatkan kuljinkin rinkka selässä eikä ahkiokaan enää kaatuillut holtittomasti kyljellensä.

Ilta oli jo melko pitkällä, kun löysin sopivan telttapaikan. Aurinko möllötti vielä korkealla taivaalla, mutta ajattelin etten varmaan heti löytäisi yhtä hyvää telttapaikkaa, joten parempi oli jäädä siihen. Pystytin teltan, söin ja lähdin nauttimaan vielä yöttömästä yöstä. Siellä nyt oltiin ja elettiin omaa unelmaa. Suoraan sanottuna olin kyllä aika fiiliksissä.

Olen paljon kulkenut tuntureissa ja metsissä yksikseni ennenkin. Monet kerrat olen väsyneenä päivän patikoinnista raahautunut takaisin autolle ja ajanut kotiin lämpimään, jossa saunan kautta sänkyyn sujahtanut. Nyt vain ei ollut sitä saunaa eikä lämpimää kotia tai pehmeää sänkyä. Yöllä oli -5 astetta pakkasta eikä ollut ketään kenelle höpöttää samalla, kun keittelin iltapalaa tai hörpin kuumaa teetä. Kylmyyttä lukuunottamatta mikään ei oikeastaan häirinnyt mua ollenkaan. Kylmyyteen olin varautunut ja tiesin että kylmässä nukkuminen olisi minulle vaikeaa, mutta se vaatisi vain totuttelua. Ensimmäinen yö  ei mennyt kauhean hyvin (sain unen kolmen tunnin pyörimisen jälkeen) kun olin hieman viluissani ja tuuli heilutteli reippaasti telttaa. Loppujen lopuksi väsymys vei voiton ja vaivuin syvään uneen.

Toisena iltana olin todella väsynyt ja laitoinkin hyvissä ajoin nukkumaan, mutta sitten tuskastelin pari tuntia jäätävää päänsärkyä. Silloin olin tosi ärtynyt ja mietin jo kamppeiden kasausta ja patikointia autolle, mutta onneksi puhelin pelasti. Laitoin hellulle päivitystä omasta tilanteesta ja sieltä tuli järkeviä kommentteja joita oli pakko kuunnella. Ei todellakaan olisi fiksua lähteä väsyneenä yöllä tarpomaan autolle yksin, kun tiedossa olisi vielä jyrkkää alamäkeä. Silloin voisi vielä pahemmin käydä. Suotavaa siis olisi, että joisin paljon lämmintä teetä, koska päänsärky todennäköisesti johtui nestehukasta. Olin keittänyt lunta, mutten ollut lisännyt sokeria tai suolaa sekaan joten mikään neste ei ollut kunnolla imeytynyt minuun. Join pannullisen kuumaa teetä, kaivoin repusta pikku pokkarin ja siinä teetä siemaillessani olo alkoi pikku hiljaa helpottamaan ja olo tuntumaan jo todella mukavalta. Päänsärky hellitti ja kirja sai häivytettyä negatiivisuuden päästäni, joten kaivauduin makuupussiin ja sain heti unen. Sen yön nukuinkin kuin tukki.

Reissussa oli kyllä mukavaa nähdä kuinka sitä itseään voi testata ja kuinka helposti joistakin asioista pääsee yli ilman luovuttamista. Mulle oli myös hirveän opettavaista se kuinka sitä ahkiota vedetään, kuinka se pakataan ja kuinka tärkeää on pitää yhteyttä muihin ihmisiin silloin kun ei oma järki toimi. Vaikka yksin reissussa onkin niin ei ole väärin kysyä apua tai neuvoa omaan tilanteeseen. Toinen voi hyvin sen tilanteen korjata sieltä kotisohvaltakin. Mun tilanteessa tuossa olis voinu oikeasti hassusti käydä jos olisin keskellä yötä väsyneenä lähtenyt ahkion kansen jyrkkää alamäkeä laskemaan. Lisäksi reissusta olisi voinut jäädä paljon paskempi maku jos olisin veren maku suussa päässyt autolle yöllä. Seuraavana aamuna oli mukava herätä virkeänä, rauhassa keitellä ruuat, pakata kamat ja järkeä käyttäen tulla ahkion kans alamäki alas. Oikeasti paluupäivä oli paljon iisimpi kuin mitä olin pelännyt. Kertaakaan ei tarivinut edes päästellä rumia sanoja ulos tai mussuttaa suklaata pipo silmillä ja suu mutrulla.

Keväinen Uppsalan kaupunki

Kuukausi sitten kävin työreissulla Uppsalassa ja vaikka kaupunki onkin ennestään tuttu niin taas se pystyi positiivisesti yllättämään. Kaupunki oli herännyt eloon talven jälkeen ja kevät kukat kukkivat maassa, puiden lehdet olivat hiirenkorvilla ja kaupungin yleisilme oli paljon pirteämpi kuin mitä viimeeksi kun kävin joulukuussa Uppsalassa. Työpäivät olivat pitkiä ja raskaita, mutta jostain vain sain energiaa revittiyä niin paljon, että hotelille päästyäni jätin läppärin huoneeseen, nappasin kameran mukaan ja lähdin kieretelemään kaupungille. Tähän energiseen oloon saattoi kyllä vaikuttaa se, että kävin aina kävelylenkin jälkeen hakemassa japanilaisesta ravintolasta satsin sushia iltapalaksi. Sushia voisin varmaan joka päivä syödä!

Uppsala on todella upea vanha kaupunki, joka ei ole kuitenkaan levinnyt liian suureksi ja kaoottiseksi. Juuri sopivan kokoinen minun makuuni ja ihailtavaa aina riittää. Talvisin kun olen Uppsalassa käynyt niin en ole enää pimeällä jaksanut (uskaltanut) käydä enää kaupungilla kävelemässä, mutta kevään aurinko paistaessa pitkälle iltaa ei kävelylenkki tuottanut minkäänlaisia ongelmia. Tuota Uppsalan tuomiokirkkoa voisi ihastella loputtomiin. Sisälläkin voisin käydä useammin jos se ei menisi kiini jo niin aikaisin.

Uppsalan reissun jälkeen olenkin odotellut kuumeisesti, koska se kesä myös pohjoiseen saapuisi ja nyt se on viimein tullut! Joka paikka vihertää niin kirkkaan vihreänä ja viimein se aurinkokin meitä hellii ihan toden teolla. Nyt olisi oikea aika viettää kesälomaa! Sattuiko kenelläkään onnekkaalla kesälomat juuri näille viikoille?