20.10.2018

Ruskavaellus Sarekin kansallispuistossa





Siitähän on jo tasan kuukausi aikaa, kun vietin yhden viikon kesälomastani Ruotsin Lapissa patikoiden. Pari kertaa aiemmin olen käynyt Abiskon alueella patikoimassa, mutta hyvän ystäväni suosittelemana muutin suuntaa hieman alemmaksi - ja kyllä kannatti! Paljon olen kuullut Sarekista, mutta oikeastaan sitä en ennen tiennyt, että Sarekin vieressä on myös kaksi muuta pienempää kansallispuistoa: Stora Sjöfallet ja Padjelanta.

Retkikuntamme (eli minä ja hellu) lähdettiin liikkeelle Suorvan padolta (joka siis sijaitsee Stora sjöfalletissa), jonka läheisyydessä sijaitsi isompi parkkipaikka mihin auton pystyi jättämään. Lisäksi paikka taisi olla ainoa, josta pääsisi järvien yli kävellen. Ruma kuin mikähän se oli se pato, joka oli keskelle erämaata rakennettu (rakennustyöt aloitettu 30-luvulla), mutta näköjään patoa edelleen korotettiin. Paikallisessa luontokeskuksessa kun käytiin paluumatkalla niin sieltä näin myös kuvia ennen patoa ja hiljaiseksihan se veti kun näki kuvia 5 mahtavasta vesiputouksesta, jotka olivat nyt hiljennetty. Se on sitä vihreää sähköä.

Kartan mukaan Suorvan padolta lähtisi poroaitojen reunasta polku ylöspäin ja ylhäällä polku häiviäisi. Oikeassa erämaassa kuin harvemmin on mitään pitkospuita. Noh, mehän ei sitä polkua meinattu millään löytää ja ees taas käveltiin poroaidoilla vesisateessa pohtien mikä se oikea polku mahtaisi olla. Kartta kun sattui vielä olemaan niin isolla mittakaavalla, että kaikkia puroja siinä ei edes näkynyt. Lähdettiin vain erästä puroa pitkin runnomaan eteenpäin, mutta kulku oli erittäin hidasta rämeikössä. Aina välillä löydettiin polun pätkiä, mutta jotka hävisivät melko pian, niin silloin alkoi into hiipumaan. Noin kaksi tuntia kun oltiin rämmitty tiheässä rämeikössä, välillä soiden yli hypellen, satuttiin sattuman kaupalla löytämään se oikea polku. Siitä ei voinut erehtyä, kun se olikin mönkijällä ajettu jälki. Tai paremmin sanottuna poromiesten käytössä oleva reitti.









Ei me montaa tuntia keretty vaeltaan, kun ilta alkoi jo hämärtyyn ja juuri sopiva telttapaikkakin löytyi. Mie yritin muutaman kupin viiniäkin hörppiä, että varmana tulisi uni teltassa, mutta kyseinen viini olikin pahaa ja uni ei tullut yhtään sen helpommin. Jonkun verran sain nukuttua, mutta aika koiran untahan se taas oli kun heräilin vähän väliä siihen kun tuuli heilutteli telttaa tai kun sade hakkasi telttakangasta. Aamulla, niin tuuli kuin sade, oli tiessään ja maisemat mitä upeimmat. 

Toisena vaelluspäivänä ilma oli mitä parhain ja päivä sujuikin hyvin jouten nousten maastossa koko ajan vain ylemmäksi. Yksi hyvin voimakkaasti virtaava joki piti ylittää, mutta onneksi se ei kuitenkaan hirveä syvä ollut mitä pelkäsin. Ennen reissulle lähtöä oli kyllä tullu mieleen, että pitäis ottaa ne vaellussauvat mukaan juuri joenylityksiä varten, mutta niinhän ne vain unohtui. Paremmin saisi tukea ylityksessä, mutta myös paremmin näkisi kuinka syvää missäkin kohdin olisi. Tietenkin vesi oli myös jäätävän kylmää, mutta äkkiä jalat lämpeni kun vedestä nousin. Paluumatkalla päätinkin, että menisin joen yli ylempää, jossa vesi olisi paremmin jakaantunut eikä olisi niin syvä ja voimakas.

Telttapaikka löydettiin pienen järven rannalta, joka oli varsin kauniilla paikalla ja mikä parasta - juomavesi ja tiskivesi ihan vieressä. Siinä sitten vietettiin myös kolmas vaelluspäivä, koska vettä tuli koko päivän kaatamalla eikä siinä sumussa nähnyt yhtään minnekkään. Täten suunnitelmat hieman muuttuivat ja päätettiin seuraavana päivänä kokeilla nousta tunturin yli toiselle puolen ettei ihan tarvitsisi samaa matkaa kävellä takaisinpäin.

Seuraavassa postauksessa sitten näette kahden viimeisen vaelluspäivän kuvia ja tunnelmia.

8.10.2018

Kaunisjoensuun ruska







Kaunisjoensuu sijaitsee oikestaan hyvin lähellä kotipaikkaani eli kotitalolta katsottuna melkein suoraan väylän toisella puolen. Kerran kateltiin mapsista, että mistä kaukaa pikku joki saa alkunsa ja tajusin, että tuo Ruotsin puoli on kyllä oikeata erämaata. Paljon vähemmän kyliä ja asutuksia, mutta toisaalta niin paljon mielenkiintoisempia paikkoja.

Hassua, etten ole oikeastaan kauheana aiemmin tutkinut aluetta ja tajunnut kuinka paljon nättejä paikkoja sieltäkin löytyy. Viime kuukausina olenkin kiitettävästi lähtenyt joko läskipyörällä (tai ihan autolla) kauemmas väylän rannasta tutkimaan aluetta ja löytämään hyviä sienimetsiä tai kuvauskohteita. Useasti kun olen kotikulmilleni mennyt niin launtaisin olen suunnannut nokkani Ylläksen alueelle patikoimaan, mutta nyt tutkin kotikulmiani toisesta suunnasta. Tunnen itseni ihan löytöretkeilijäksi, kun löydän aina vain uusia ja uusia kivoja kohteita mihin haluan aina uudelleen palata.

Toisaalta hieman jo kaipaan Ylläksen maisemia ja patikkareissuja kotituntureille. Viime vuonna tein perus patikkareissun Kesängin päälle ja se on kyllä erittäin positiivisena muistona jäänyt mieleeni. Lunta olikin yllättävän paljon tunturissa ja räpiköin ilman lumikenkiä menemään. Ilmakin taisi olla ihan täydellinen sille reissulle. Taidan ottaa reissun uusiksi taas piakoin, mutta tällä kertaa eri tunturille.

30.9.2018

Kameran kanssa omalla pihalla







Yksi syy miksi niin nautin aina lapsuudenkodissa vierailusta on se oma piha. Edelleen kun Oulussa asun luhtitalossa niin se oman pihan uupuminen, joka vuodenaikana, risoo mieltäni. Kesällä varmaan eniten, mutta taas näin syksyllä tulee huomattua kuinka ihanaa on kun on oma piha. Ensimmäiset ruskakuvat ovat juuri otettu päivällä, kun siskon tytön kans lähdettiin ulos leikkimään, kerämään lehtiä ja meidän vanhoilla rattailla kärräämään lähialueella. Ei tarvitse kauas lähteä, kun kaikkea kivaa tekemistä keksii jo omalla pihalla.

Illasta sitten saunottiin ja mie kävin vielä (ehkä) viimeisen kerran väylässä pulahtamassa. Vielä ei ollut niin säkkipimeää ettäkö olisi revontulet näkyneet, mutta iltaa myöten niitäkin alkoi näkymään. Kävin kovaa henkistä taistelua siitä lähtisinkö ulos revontulia kuvaamaan vai ihailisinko niitä vain sisältä. Aina kun katsoin ikkunasta ulos niin revontulet tuntui vain voimistuvan ja voimistuvan - vinkaten että ala jo tulla. Niinpä mun oli myönnyttävä ja lähettävä jalustan, itselaukaisimen, kameran ja valovoimaisen optiikan kanssa pilkkopimeään kuvailemaan. Taas oli aikaa yökuvailusta niin kyllä siinä vain aikaa meni ennen kuin sain kaikki kuosiin asetukset kamerassa ja jalustan kuosiin. Noh - mun tuurilla revontulet himmeni hyvin häilyviksi eikä kuvista meinannut tulla mitään. Päätin urheasti kuitenkin odotella jos ne uudelleen tulisivat. Ei ne enää niin voimakkailta näyttäneet mitä aiemmin, joten näihin oli tyydyttävä. Ehkä seuraavalla kerralla menen suosiolla heti ulos kuvaamaan, vaikka kuinka tekisi mieli mennä nukkumaan. Nimittäin seuraavina iltoina ei ollut mitään toivoa revontulista, kun paksu sadepilvi peitti koko taivaan.

22.9.2018

Metsämiehen matkassa







Sunnuntaiaamuna kello 4:00 puhelin yritti herättää metsälle. Katselin ulos ja näin vielä hyvin harmaata maisemaa ja ajattelin, että taas pilvessä. Ei vaikuta lähteä kuvaamaan jos aurinkoa ei näy ja sitä paitsi - sänky on aivan liian mukava paikka tähän aikaan aamusta. 30 minuutin päästä olin jo kyllästynyt kellon torkutukseen niin pakkohan se oli nousta ja vetää kimpsut niskaan. Olin luvannut lähteä metsämiehen mukaan väylän toiselle puolelle katsomaan metsälintuja. Mun osalta se siis katselua olisi, koska en omista metsästyslupaa enkä ole koskaan mitään metsästänytkään, mutta mukavaa on vain lähteä mukaan metsälle.

Jonkun aikaa metsämiehen perässä kävelin niin sain komennon pysähtyä ja pian saaliina olikin kauden ensimmäinen koppelo. Näin kuinka upeasti aurinko alkoi viimein nousemaan ja värjäämään taivaanrantaa. Minulle tuli kumma kiire päästä pian rantaan aitiopaikalle ihailemaan auringonnousua. Rantaan päästyäni aurinko oli painunut pilvien taa. Ihan niin taianomaista hetkeä ei siis tullut rannassa, mutta nautin silti hetkessä kotikyläni katsellen väylän toiselta puolen. Hiljainen kylä vielä uinui aamu-unisuuttaan eikä tieltä kuulunut edes auton ääniä. Ihailin hetken maisemaa ja muistelin lapsuuden muistoja ennen kuin jatkoin matkaani. Pikku hiljaa pilvet häipyivät auringon edestä ja tajusin kuinka maa kimmelsi aamukosteudesta. Näitä hetkiä ei keskipäivällä pääse näkemään, joten oli kaiken vaivan väärti herätä ajoissa ylös.

Matkaa taas jatkettuani tein klapeista nuotion ja pistin metsämiehelle viestiä, että makkarat on tulilla. Aamupala nuotiolla kruunasi aamun, jonka jälkeen käveltiin suoraan autolle ja lähdettiin takaisin kotiin. Se että olin saanut nauttia metässä hienon aamun niin samalla tuli tarkistettua metsän sienisato ja seuraavan vloppuna kävinkin kaksi korillista sieniä poimimassa. Monin kerroin siis kannattava reissu.