Kameran kanssa omalla pihalla

Yksi syy miksi niin nautin aina lapsuudenkodissa vierailusta on se oma piha. Edelleen kun Oulussa asun luhtitalossa niin se oman pihan uupuminen, joka vuodenaikana, risoo mieltäni. Kesällä varmaan eniten, mutta taas näin syksyllä tulee huomattua kuinka ihanaa on kun on oma piha. Ensimmäiset ruskakuvat ovat juuri otettu päivällä, kun siskon tytön kans lähdettiin ulos leikkimään, kerämään lehtiä ja meidän vanhoilla rattailla kärräämään lähialueella. Ei tarvitse kauas lähteä, kun kaikkea kivaa tekemistä keksii jo omalla pihalla.

Illasta sitten saunottiin ja mie kävin vielä (ehkä) viimeisen kerran väylässä pulahtamassa. Vielä ei ollut niin säkkipimeää ettäkö olisi revontulet näkyneet, mutta iltaa myöten niitäkin alkoi näkymään. Kävin kovaa henkistä taistelua siitä lähtisinkö ulos revontulia kuvaamaan vai ihailisinko niitä vain sisältä. Aina kun katsoin ikkunasta ulos niin revontulet tuntui vain voimistuvan ja voimistuvan - vinkaten että ala jo tulla. Niinpä mun oli myönnyttävä ja lähettävä jalustan, itselaukaisimen, kameran ja valovoimaisen optiikan kanssa pilkkopimeään kuvailemaan. Taas oli aikaa yökuvailusta niin kyllä siinä vain aikaa meni ennen kuin sain kaikki kuosiin asetukset kamerassa ja jalustan kuosiin. Noh - mun tuurilla revontulet himmeni hyvin häilyviksi eikä kuvista meinannut tulla mitään. Päätin urheasti kuitenkin odotella jos ne uudelleen tulisivat. Ei ne enää niin voimakkailta näyttäneet mitä aiemmin, joten näihin oli tyydyttävä. Ehkä seuraavalla kerralla menen suosiolla heti ulos kuvaamaan, vaikka kuinka tekisi mieli mennä nukkumaan. Nimittäin seuraavina iltoina ei ollut mitään toivoa revontulista, kun paksu sadepilvi peitti koko taivaan.

Metsämiehen matkassa

Sunnuntaiaamuna kello 4:00 puhelin yritti herättää metsälle. Katselin ulos ja näin vielä hyvin harmaata maisemaa ja ajattelin, että taas pilvessä. Ei vaikuta lähteä kuvaamaan jos aurinkoa ei näy ja sitä paitsi - sänky on aivan liian mukava paikka tähän aikaan aamusta. 30 minuutin päästä olin jo kyllästynyt kellon torkutukseen niin pakkohan se oli nousta ja vetää kimpsut niskaan. Olin luvannut lähteä metsämiehen mukaan väylän toiselle puolelle katsomaan metsälintuja. Mun osalta se siis katselua olisi, koska en omista metsästyslupaa enkä ole koskaan mitään metsästänytkään, mutta mukavaa on vain lähteä mukaan metsälle.

Jonkun aikaa metsämiehen perässä kävelin niin sain komennon pysähtyä ja pian saaliina olikin kauden ensimmäinen koppelo. Näin kuinka upeasti aurinko alkoi viimein nousemaan ja värjäämään taivaanrantaa. Minulle tuli kumma kiire päästä pian rantaan aitiopaikalle ihailemaan auringonnousua. Rantaan päästyäni aurinko oli painunut pilvien taa. Ihan niin taianomaista hetkeä ei siis tullut rannassa, mutta nautin silti hetkessä kotikyläni katsellen väylän toiselta puolen. Hiljainen kylä vielä uinui aamu-unisuuttaan eikä tieltä kuulunut edes auton ääniä. Ihailin hetken maisemaa ja muistelin lapsuuden muistoja ennen kuin jatkoin matkaani. Pikku hiljaa pilvet häipyivät auringon edestä ja tajusin kuinka maa kimmelsi aamukosteudesta. Näitä hetkiä ei keskipäivällä pääse näkemään, joten oli kaiken vaivan väärti herätä ajoissa ylös.

Matkaa taas jatkettuani tein klapeista nuotion ja pistin metsämiehelle viestiä, että makkarat on tulilla. Aamupala nuotiolla kruunasi aamun, jonka jälkeen käveltiin suoraan autolle ja lähdettiin takaisin kotiin. Se että olin saanut nauttia metässä hienon aamun niin samalla tuli tarkistettua metsän sienisato ja seuraavan vloppuna kävinkin kaksi korillista sieniä poimimassa. Monin kerroin siis kannattava reissu.

Metsän sydän

Metsän sydämessä olen viettänyt viimeiset viikot paljonkin aikaa. Heinäkuussa tuskistelin kuumuutta eikä ulos metsään säntääminen oikein maittanut. Elokuun puolessa välissä lämmöt hellitti ja minä innostuin metsässä istumisesta. Taas. Ensin se tietenkin lähti marjojen poiminnasta, mutta sitten menin ihan seku vaan. Ihan viereiselle metsälle ilman mitään eväsretki- tai muita suunnitelmia. Tietenkin kamera kulki mukana ja oli ilo vain pysähtyä ja nauttia maisemista ja taas välillä keksiä asetelmia luonnon antimista ja valokuvailla eri kulmista.  Tykkään!

Metässä vietetyt hetket ovat niitä, joiden avulla sitä jaksaa arjen läpi puskea ja mikä antaa voimaa. Olenkin siis erittäin tyytyväinen, kun Suomen luonnon kunniaksi liput vedetään salkoon jatkossakin elokuun viimeisenä lauantaina. Meillä kotona liputettiin tänä vuona ekaa kertaa luonnolle, mutta vuodesta 2020 liputuspäivän voi myös tarkistaa almanakasta. Onneksi olkoon Suomen luonto!

Sienestyksen eettisyys Lapissa

Oon tullut käymään taas kotopuolessa ja suunnitelmissa oli muun muassa lähteä käymään sienimetsällä - suunistuksen, läskipyöräilyn ja valokuvauksen lisäksi. Kello on kohta kolme lauantaipäivänä enkä vieläkään ole lähtenyt mitään noista suunnitelmista toteuttamaan. Vielä eilen ajattelin lähteäväni heti aamulla sienimetsään, mutta koko päivän olen jo pohtinut sitä, että onko se sittenkään oikea ratkaisu. Eilen illalla nimittäin luin paikallislehdestä jutun, jossa poromiehet toivoivat valtiolta avustusta porojen ruokintaan, koska kuiva ja kuuma kesä tuottaisi heillekin ongelmia porojen ruokinnassa. Moni poromies oli sillä kannalla, että poroja joutuisi talvella heinällä ruokkimaan muun ruuan vähyyden takia ja se totta kai tuntuisi poromiesten lompakossa. Ennen kaikkea itse ajattelen vain poroja ja mietin kuinka vähiin niillä ruoka käy, kun me metsästä tyhjennetään hyvin marjat ja sienet ja metsät hakataan kaljuiksi, joten sielä vielä vähemmän ruokaa riittää. En ole kuitenkaan perehtynyt sen syvällisemmin porojen ruokintaan ja porojen ruokakolmioon, mutta oma ahneus pistää vain miettimään. Sen tiedän että sienet ovat porojen herkkua ja moni poron omistaja jättää sienet metsään poroja varten.

Ehkä tämä on taas tätä mun yli ajattelua, koska ei ne porot varmaan nälkään kuole jos yhden korillisen käyn tatteja poimimassa. Mutta toivotaan, että muutkin pysähtyisivät näin syksyisin miettimään että tuleeko kerättyä metsän antimia yli omien tarpeiden. Tarviiko jokaista metsälintua ampua, joka kohdalle sattuu? Kaikkea kohtuudella!