Tuntematon Aalistunturi

Olin vähän laiskassa vireessä aamulla, mutta missään vaiheessa en ajatellut peruvani retkeä Aalistunturille. En ollut koskaan aiemmin tunturilla vielä päässyt käymään (kerran yrittänyt, mutta en löytänyt), mutta useat kerrat olin Aalisjärvellä käynyt pilkillä. Olihan tämäkin tunturi kotikunnassani valloitettava, jotta voisin sanoa kiikkuneeni jokaiseen tunturiin mitä kotikunnastani löytyy. Kolarin tunturit suurimmaksi osaksi sijaitsevat Muonion ja Kittilän rajan tuntumassa eli Ylläksen alueella. Aalistunturi taas ihan toisessa päässä eli Kolarin kunnan eteläpäässä Pellon rajan lähellä. Mun mummolasta Aalistunturille ei ole enää kuin n. 8km matka, joten mummolassa pistäytyminen kuului myös suunnitelmiini.

Viimein kahden aikaan pääsin matkaan ja sain omasta mielestäni hienon idean ottaa mummolan lapinkoira mukaan retkelleni, mutta mummo oli sitä mieltä että 13 vuotiaasta koirasta ei enää semmoisille reissuille olisi asiaa. Lähdin sitten yksin tunturissa käymään eikä siinäkään mitään vikaa ollut. Pitkästä aikaa haaveilin koirasta, joka kulkisi kanssani metsässä ja tuntureilla.

Aluksi lähdin matkaan tienvarresta metsäsuksillani ja toiveessani oli pötkiä niin pitkälle niillä kuin mahdollista. Kilometrin verran pystyin suksilla menemään, kunnes jälki lähti niin pystysuoraan nousemaan ylöspäin, että päätin vaihtaa lumikenkiin. Ilman lumikenkiä matka olisi varmaan myös onnistunut, mutta enemmän mutkia olisi matkaan tullut enkä ollut aikaisemmin tunturissa käynyt niin halusin kulkea kelkan jälkeä pitkin tunturin päälle.

Tunturin päältä löytyi pieni autiotupa, jonka piipusta nousi savu. Oli mukavaa päästä lämpimään mökkiin, mutta silti heräsi ajatus, että miksi pitää kaminaan laittaa niin paljon puuta, että mökkiä lämmitetään ihan tyhjään. Soisin jokaisen retkeilijän ja kelkkailijan pohtivan puumäärää mitä autiotuvissa ja laavuissa käytetään.

Syöpäsin eväät ja join lämpimät teet ja päätin palotornin jälkeen lähteä takaisin autolle päin. Päivä alkoi hämärtymään illaksi enkä ollut otsalamppua ottanut mukaan. Jälki oli kuitenkin selvä eikä minulla ole ikinä ollut ongelmia pimeässä nähdä varsinkaan lumen loistaessa valoa, joten turvallisesti pääsin autolle. Piipahdin vielä mummolassa juttusilla ja koiraa lenkeilyttämässä ennen kuin ajelin takaisin kotiin. Paluumatkalla piti vain kotia soittaa, että ois kiva jos sauna voitaisiin lämmittää sinä iltana. Kotia palattuani lämmin ruoka odotti pöydässä ja sauna oli valmiina odottamassa lämmittelijöitä. Unta ei tarvinut taaskaan odotella, kun sänkyyn kaaduin.

Talviloman riemua

Olipas taas yksi onnistunut talviloma! Lomaan siis kuului kaikkea perinteistä ja ei niin perinteistä: hiihtämistä, laskettelua, paljon lumikenkäilyä, kaverin näkeminen parin vuoden tauon jälkeen, mummolassa vierailua, kahden uuden tunturin huiputus lihasvoimalla, koirien lenkittämistä, punaviinin maistelua,  korujen tekemistä, netflixistä sarjojen katsomista, perheen kans ajanviettoa, mökkeilyä Suomulla, saunomista ja siskon lapsien hoitoa.  Vaikka tuo viikko tuntuu niin lyhyeltä, silti näin jälkeenpäin ajateltuna kerkesin mukavasti touhuamaan kaikkea kivaa ja lomasta jäi hyvä maku.

Ilmojen suhteen en kehtaa edes valittaa, koska aurinkoa riitti ja luntakin tuprutti niin säässä ei nimellisesti mitään vikaa ollut. Tieten kovat pakkaset alkuviikosta verottivat hiihtovauhtia, kun ei se suksi vaan oikein luista 20 asteen pakkasessa. Mutta olen tyytyväinen, kun aurinkoa silti näkyi niin ruhtinaallisesti, koska on ollut hiihtolomia jolloin aurinkoa ei ole näkynyt ollenkaan.

Toivottavasti teillä muillakin oli yhtä mukava hiihtoloma, jotka ovat nyt päässeet lomansa pitämään. Onneksi olkoon niille joilla se on vielä edessä! Mökkireissusta Suomulla ja Aalistunturin huiputuksesta tulen varmana vielä kertomaan lisää.

Mitä teidän talvilomaan kuului / tulee kuulumaan?

Hidasta lumikenkäilyä flunssan kourissa

Olen joka vuosi asettanut itselleni tavoitteita urheilun suhteen ja tänä vuona se ei poikennut muista. Halusin vetää oman ennätyksen eli 500km hiihtoa, koska viime vuonna sain melko kevyesti hiihdettyä yli 430km. Tavoitteeni näytti tammikuussa jo vähän hankalalta, koska paukku pakkaset ja kahden ja puolen viikon työmatka aurinkoon eivät auttaneet tässä tavoitteen saavuttamisessa. Helmikuun alussa aloin elättelemään haaveitani pitkistä hiihtolenkeistä ja tavoitteen kuromisesta menetetyn kuukauden osalta. Matkaväsymyksestä toivottuani päätinkin lähteä pian pitkille hiihtolenkeille ja hiihto tuntui niin hvyältä kuin vain olin haaveillutkin. Sitten huomasin, että lenkit olivat turhan kovia siihen nähen, etten ollut loppuvuonna tarpeeksi urheillut. Lisäksi hiihtolenkkien jälkeen en aina heti päässyt vaihtamaan märkiä hikisiä vaatteita heti, joten viluhan siinä tuli.

Kappas vaan - kaiken tämän jälkeen yli viikko sitten sunnuntai-iltana tunsin kurkkukipua ja niinhän se flunssa iski päälle maanantaina. Viikko sitten maanantaina makasin ihan kohmeessa kotisohvallani ja ihmettelin että miksei minulla muka kuumetta ole vaikka olo oli niin heikko. Tiesin siinä vaiheessa, että tästä ei toivuta muutamassa päivässä vaan joudun pitämään pitempää treenitaukoa.

Olin kuitenkin kerennyt pyytämään ylityövapaiksi torstaita ja perjantaita, joten ylimääräisten vapaiden vuoksi lähdin taas kotikulmille. Haaveet pitkistä hiihtolenkeistä, laskettelupäivistä ja lumikenkäreissuista tuntureihin sulivat torstaina, kun olo ei ollut alkuviikosta helpottanut lainkaan. Yskä vain paheni ja paukutti keuhkoja oikein ikävästi. Kirjastossa vietin paljon aikaa ja moni kirja lähtikin kotiin mukaan luettavaksi. Useampi erä- ja melontakirja ja myös Mika Waltarin romaaneja, joihin en kyllästy.

Vaikka pidennetty viikonloppu meni pitkälti nokka kiini kirjoissa tai olympiakisoja seuraten niin silti välttämättä halusin lähteä käymään joka päivä lumikenkäilemässä. Pirttihulluksi siinä olisi tullut jos ei vähän edes olisi päässyt metsään rentoutumaan. Tahti ei ollut kovin hurja, koska yritin mennä oman vointini mukaan enkä halunnut flunssaa pahentaa yhtään, joten aina kun aloin hengästymään enemmän niin pidin hetken taukoa ennen kuin jatkoin. Se tuntui toimivan, kun vointini ei mennyt huonommaksi noiden retkien jälkeen.

Tänä aamuna tunsin jo toivon kipinää parantumisen suhteen, koska aamulla olo ei ollut enää yhtä tukkoinen eikä yskäkään vaivannut koko yönä. Ehkä siis pääsisin loppuviikosta jo hiihtämään... Pidetään peukkuja pystyssä!

Matkaväsymyksestä toipuminen lappilaiseen tapaan

Olin tammikuun pitkälti työreissussa Kaliforniassa ja talven kaipuu vain lisääntyi mitä kauemmin olin poissa pohjoisesta. Matkustaminen on mukavaa, mutta kyllä hiljainen ja puhdas luontokin on jotain aivan omanlaista. Mulla olikin sitten hirveä hinku päästä mahdollisimman äkkiä mettään. Niinpä heti ensimmäisenä kotiinpaluu viikonloppuna pakkasin päiväreppuun vähän evästä ja muutaman pikku halon puuvarastosta nuotiota varten. Pakkasta oli lauantaina -25 ja sunnuntaina -30, joten vaatettakin oli melko paljon tungettu pääle. Lumikengät pistin sitten jalkaan ja lasten lapion sidoin reppuun kiini ja lähin kotipihalta tallusteleen jään poikki ruottin puolelle. Väylän toisella puolella en silti pitkään viihtynyt, kun kävin vain muutaman kuvan napsimassa ja sitten palasin kotipihalle ja lähin mettän suuntaan tallustelemaan.

Suosin kelkan jäljillä kävelyä, koska se on vaan niin helpompaa. Mutta kun halusin löytää sen oman hyvän nuotiopaikan niin sain sitten hangessakin kävellä. Vaikka lumikengät olikin jalassa niin joulun jälkeen lunta oli tullut n. 30cm oikein hienoa puuterilunta, jonka edessä on lumikenkienkin nöyryttävä. Eli upoksissa en kävele, mutta saa siinä enemmän jalkoja nostella kuin normi metsälenkillä. Lisäksi näillä kengillä pitää enemmän ottaa painoa kantapäälle, koska siellä on enemmän kangasta joka pitää kävelijän hangen päällä.

Lapiointi hommissa hiki nousi pintaan ja teki mieli nakata karvalakki hankeen, kun kuumotti niin paljon, mutta olla kovalla pakkasella paljain päin ei olisi ollut fiksua. Nuotio roihahti iloisesti tuleen kuivista haloista ja tuohista, mutta melko vaisuina tuli palo ympäriltä hehkuvan kylmyyden vuoksi. Onnistuin kuitenkin teeveden keittämään lumesta (melko hiasta) ja kylmettyneen pullan lämmittämään nuotiossa. Sitten vain nautiskelin hiljaisuudesta ja upeasta ilmasta. Olisko parempaa tapaa toipua pitkästä työreissusta?

Yhteiset harrastukset talvella

Taas mie sain jälleen kerran huijattua hellun mukhaan tuntuhriin joulun aikhaan. Huijata sitä tosissaan saapii ko vastassa on pilkkiminen. Huijaamisessa mie onnistun useimmiten vain silloin ko on kovia pakkasia. Ei silloin ole mukava pilkillä istua. Minusta on mukava, että met joskus yhessäki käymä tunturissa. Toisaalta mieki voisin useammin käyä pilkillä, mutta olen niin kylmän arka (liian paljon paikallaan oloa), että en mie kauaa viihtyis talvella pilkillä. Keväällä son mukavaa, kun aurinko lämmittää niin muutama välikerrasto riittää toppavaatteiden alle.

Vaikka meilä on yhessä mukavaa tunturissa, lumikenkäilyreissuilla tai patikointireissuilla niin hellu pakkaa olheen melkko malttamaton. Se haluais, että olhaan koko ajan menossa eikä turhaa pysäheltäs. Tämä "turha" pysähtely taas johtuu siitä, että mie pakkaan ottamhaan kuvia jos näen hyviä kuvakohteita. Hellu taas ei ota kuvia ees omala puhelimella, joten ei se oikein meinaa ymmärtää tätä minun rakasta harrastusta. Mie tykkään paljon luonnossa kulkea, mutta siihen useimmiten kuuluu myös valokuvaus, joten seki pitäs jotenkin hänen sietää.

Ei me senthään aleta riitelheen (ei kai tuo hellu ossaakhaan riiellä?), mutta kyllä se minua monesti kiusaa sillä "No niin!" - jankutuksella. Ruukaan sanoa takasi, että jos et lopeta tuota "No niintä" niin sie jäät tänne methään ko mie en ota sinua authoon kyythiin. Saattaa solla jopa minuutin hiljaa ennen kuin se "No niin!" tulee taas. Pääsen mie joskus takasinki sanhoon sille, ko se taas tykkää pysähellä kathoon elukoitten jälkiä tai jopa niiden ulosteita. Monesti olen kysyny, että joko sie maulta tunnet kaikkien elukoitten ulosteet. 

On se kuitenkin niin mukavaa, että met molemmat viihymmä ulkona oli siihen sitten valokuvaus lisättynä tai ulosteiden tutkailua. Vois asiat olla erillä tolalla: toinen laukkois vain kaupoila shoppailemassa ja toinen vain pelais kotona sisälä. Nyt met senthään molemmat olhaan ulkona ja melko useasti samassa paikassa. Hauskaa meilä on, vaikka toisia kiusaamaki.

Tavoite vuodelle 2018: Koe Lappi monipuolisemmin

Tykkään kulkea tuttuja ja turvallisia kotikunnan tuntureita kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Ne on mulle niin tuttuja, että osaan oman fiiliksen mukaan valita mulle juuri sopivan patikkareitin, kun tiedän reitin vaativuuden ja kauanko se vie. Tai ainakin suurimmaksi osaksi osaan arvioida suht hyvin... Silti kaipaan välillä vähän vaihtelua ja olenkin nyt yrittänyt ottaa tavoitteeksi tälle vuodelle kartoittaa vähän enemmän Lapin patikkareittejä eikä liikaa jumittua tuttuihin ja turvallisiin Tunturi-Lapin reitteihin ja tuntureihin.

Ollaan hellun kansen suunniteltu jo pari kuukautta, että lähetään vähän pienemmässä tunturissa käymään nimittäin Suomutunturilla. En ole elämäni aikana käynyt kuin kaksi kertaa Kemijärvellä, joten on jo korkea aika virkistää muistia. Lisäksi kesällä tai syksyllä toivoisin retkiä enemmän Pohjois-Lappiin ihan Utsjoelle asti. Se on vielä niin vähän koluttu paikka mulle.

En silti jätä tuttua ja turvallista Tunturi-Lappia täysin unholaan. Muonion tunturit jo tarvoavat minulle kiitettävästi vaihtelua. Lisäksi Kilpisjärvellä on jokin kumma vetovoima minua kohtaan, kun en vaan millään saa siitä paikasta tarpeekseni. Aina niin haikeilla mielin sieltä pois joudun lähtemään, kun tuntuu että on vielä niin paljon näkemättä Kilpisjärven (ja koko käsivarren) ihmeellisestä maailmasta.

Eikä tietenkään voi unohtaa Kittilää. Moni Kittilän lähituntureista on tullut koluttua, mutta joulun aikana satuin käymään serkun tykönä Kiistalassa ja silloin mieltäni jäi vaivaamaan tämä yksinäinen Kumputunturi...

Toisaalta Kainuun tutkiminen kiinnostaisi myös ihan hirveänä, mutta miten kerkiän joka paikkaan yhtä aikaa?

Onko sinulla jokin paikka Suomessa missä haluaisit tänä vuona päästä käymään?