1.2.2016

Huurteinen kesänki

Vuoden vaihteen jälkeen säätiedotukset lupasivat Tunturi-Lappiin melko pilvistä ja sopivan lauhaa ilmaa. Tämä tiesi sitä ettei samankaltaisia kirkkaita säitä tunturissa olisi pian tiedossa, mutta päätettiin silti lähteä tunturiin lompsimaan, paistoi tai ei. Eihän se auringon paiste se tärkein ole, vaan se fiilis.

Fiilikseen kyllä viimeistään aina pääsee, kun lähtee Kesängin jyrkkää pirunkurua myöten ylös kipuamaan. Puuskututtaa, lämpö nousee, naama punottaa... Tässä vaiheessa aina tulee kiitettyä, että tuli laitettua lumikengät jalkaan. Askel ei missään vaiheessa lipsu, kun piikit ottavat hyvin kovaan lumeen kiinni. Lisäksi lumikenkien takana olevasta kantapään nostajasta on paljon apua. Silloin kun lähtee tunturin laitaa pitkin nousemaan, jossa on pelkästään upottavaa lunta, ei piikeistäkään mitään apua enää ole. Joka askeleella lumi vyöryttää aina hitusen jalkaa taaksepäin ja välillä tuntuu että sitä vain paikallaan junnaa.

Onneksi lumikengät eivät uppoa samalla tavalla kuin niitä ei olisi ollenkaan jaloissa. Eli enemmän hyötyä kuin haittaa. Olen itse niin mieltynyt omiin lumikenkiini ja tottunut niiden käyttöön että pitkällä reissulla en enää edes muista että ne ovat jalassa. Sitten kun ne ottaa pois niin silloin huomaa, että jalat ovat jopa vähän kevyemmät kuin mihin on kerinnyt tottumaan.




Ylhäällä "onneksi" oli sen verran viilempää, että hiki kuivasi huipulla. Näkymät oli mitään sanomattomat, mutta onneksi alempaa löytyi tykkylumella päällystettyjä puita. Jokainen puu on kuin oma taideteos joka on lumella päällystetty eikä niiden ihailuun vain koskaan kyllästy. Kuvista vaan ei tullut mitään, kun kaikki näyttää niin harmaalta.


Tuonne olis voinu jäähä vaikka nukkuhmaan!



Nuotiopaikalle löydettiin, vaikka hämärä alkoi hiipimään. Mielestäni reittien merkit olivat aivan liian lyhyitä talvivaellukseen ja niiden löytäminen keskeltä metsää vei turhan paljon aikaa. Ei niitä reittimerkkejä toisaalta olisi tarvittu, mutta kun nuotiopaikkaa ei varmuudella muuten olisi löytänyt. Alkohan siinä vaiheessa myös vähän maha kurniin.. Olihan se vaan niin mukavaa pari pororyynäriä syödä ja juoda lämmintä teetä.



Pimeä kerkesi tulla ennen kuin autolle päästiin. Ei kyllä edes omaa suuntavaistoa tällä reissulla tarvittu, kun Ylläksen valot loistivat pimeässä niin kauas.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentteja otethaan ilola vasthaan! Piipahan toistekki kathoon mitä täältä löytyy - vastavierailulle jouvan aina tulheen. :)