20.3.2014

Tuulessa ja tuiskussa me vaan pilkitään

 Lauantaina me päätettiin isännän kans lähteä pilkkireissulle eräälle syrjäiselle järvelle, josta on aina tullut hyvin kalaa. Tälläkään kertaa kyseinen järvi ei pettänyt. Järvelle piti ajaa autolla tunnin matka erilaisia syrjäisiä hiekkateitä pitkin. Järvi on kyllä syrjässä, mutta se on kuntamme toiseksi suurin järvi joten kalaa riittää senkin vuoksi. Järvi ei ole kyllä kovin salainen paikka, koska huomasimme kolme muutakin ryhmää pilkkimässä, mutta ne olivat meistä kaukana kun siinä järvessä tilaa kyllä riittää. Automatkan jälkeen minä hyppäsin lumikenkiini ja isäni metsäsuksiin, koska tietoa ei ollut olisiko pinta kuinka pehmeä ja matkaa oli noin 1 kilometrin verran.

Meidän pilkkipaikalla oli joku muu ryhmä käynyt jo aikaisemmin koska paikkassa oli aukaistuja pilkkireikiä eikä meidän edes tarvinut itse kairata. Valitsin tutun ja turvallisen kultaisen mormuskan, koska yleisesti se on ollut niin joessa kuin järvissä hyvä valinta. Meillä on aina ollut kautta aikojen kaikennäköisiä kilpailuja kuka saa eniten kalaa ja kuka saa isoimman kalan. Minä se vaan istuin ja kattelin kun isäntä veteli pikku särkiä vähän väliä. Ei peli ollut kuitenkaan menetetty, kun minä sain ensimmäisen ahvenen joka oli oikeasti aika hyvän kokoinenkin. Suukko ahvenelle ja nyt oikea kilpailu alkakoon! :D
Mun tavaramerkki kulkee aina mukana

Olin innoissani, että nyt minulla oli suurin kala tililläni ja ahvenia alkoikin tulemaan tasaiseen tahtiin ylös. Totta kai jäällä tuuli oli kova ja kylmä, mutta tällä kertaa olin tajunnut laittaa paljon vaatetta. 4 eri kerrosta paitoja ja siihen päälle vielä toppatakki. Ei ihan heti tullut kylmä, mutta sormia aina välillä paleli kun joutui kaloja ottamaan mormuskasta irti. Isäntä vaihteli paikkaa jatkuvasti, mutta minä keskityin yhteen paikkaan koska siitä oli koko ajan tullut hyvin. Hiljaisuus sitten iski reiälleni ja oli minun aikani vaihtaa paikkaa ja kokeilla muitakin reikiä. Sieltä täältä tuli pieniä ahvenia ja isäntä säntäsi paikalleni, koska hänen mielestään siitä paikasta isoimmat ahvenet tulivat. Hän tässä vaiheessa myös vaihetti mormuskan perhoon ja kappas vain... Minä hävisin kilpailun. Ensin tuli iso ahven. Sitten tuli vielä isompi ahven. Sitten minunkin piti vaihettaa pilkkini jossa olisi perho. Ei, ei minun kohdallani kyllä mitään tapahtunut. Sitten isäntä luovutti paikkansa ja pilkkinsä (totta kai kun oli niin tyytyväinen omaan suoritukseen) ja alkoi meille nuotiota tekemään ja makkaroita paistamaan. Ehei, ei niitä kaloja enää tullut kun minä tulin paikalle samalla pilkillä! Tässä vaiheessa joku voisi miettiä, että se on tuurista kii tai taidosta ja samaa kyllä minäkin mietin. Tämä reissuhan oli mun ensimmäinen pilkkireissu tälle vuodelle, joten taitoakaan minulla ei ollut niin kuin isännällä. Luovutin. Ei minun kohdallani tullut kuin 6 särkeä ja pari pientä ahventa. Menkää kasvamaan ja tulkaa takaisin silloin kun minä teitä oikeasti tarvin!! Söin pari makkaraa, join lämmintä kaakaota ja lämmittelin käsiä. Kylmä alkoi tulemaan ja pilkkimisessä ei ollut nyt paljon tapahtumia. Tuollaiset isot ahvenet olivat tässäkin järvessä aika harvinaisia, joten ajattelin ettei niitä enää tällä reissulla tulisi. Laitoin lumikengät jalkaan ja lähdin tutkimaan saarta.


Suurin ahven painoi yli 400g.
Kyseinen pieni saari oli luonnonsuojelu aluetta, mutta koska vielä lunta oli niin siellä talsiminen oli vielä sallittua. Minusta on aina niin mahtavaa päästä tutkimaan uusia paikkoja. Utelias kun olen. Saari, jonne ihminen ei päässyt luontoa muokkaamaan kiehtoi totta kai minua. Lisäksi että olimme todella syrjässä teki saaresta vielä mielenkiintoisemman. Vanhan mökin rauniot löysin saaren pohjoispäästä. Ties kuinka vanha se sitten olikaan. Saaressa oli todella helppoa kävellä lumikengillä, kun lumi oli mennyt kovaksi lämpimistä ilmoista ja nyt pakkasten vuoksi kovettunut tosi hyvin. Melkein olisi voinut kävellä ilman lumikenkiä, mutta koska lumikengillä kävely itsestäänkin on niin helppoa kävellä niin nautitaan nyt extra helppoudesta. Saaressa ei paljoa elämää muuten näkynyt, mutta peräti riekko lensi minua karkuun joten kyllä sielä maalinnut ainakin viihtyivät.


Mielestäni katson elämää ja luontoa vähän eri kantilta kuin moni muu. Innostuin esimerkiksi tästä isosta kivestä järven rannalla. Kauniita kuvia siitä ei kyllä saanut, mutta iloisesti hypin sen päällä ja mietin mitä kaikkia kivoja hetkiä siinä voisi viettää. Makoilin toppavaatteet päällä röhöten kiven päällä, otin aurinkoa mitä se nyt juuri näkyi, kuuntelin tuulen ulinaa ja yritin kuulla jotain muuta. Ei, ei tässä paikassa kuule yhtään mitään ylimääräistä. Ei autojen ääniä, ei ihmisten puheen sorinaa, ei mitään ilmastointikoneiden hurinaa ei yhtään mitään. Ihana luonnon hiljaisuus vain. Sitten mietin kesää. Kuinka mukavaa täällä olisi kanootilla soudella, tutkia rantoja ja kalastella. Kuinka mukavaa olisi vaikka tähän kiven viereen pystyttää teltta ja käydä rannassa uimassa. Aah.. Ihana kesä. Myöhemmin kyllä muistin että saareenhan ei oikein kesällä voi mennä eikä siellä nyt erityisen hauskaa ole räkkä aikaan kun mäkärät, polttiaiset ja sääsket kiusaavat sen minkä kerkiävät. Mutta parempi ne kaikki kolme kuin punkit ja hirvikärpäset. Niistä täällä ei vielä onneksi tarvi huolehtia.

Jatkoin tutkimusmatkaani ja seuraavaksi kohtasin kummallisen puun. Saaren metsään kun ihminen ei ole päässyt tekemään muutoksia niin tällaisiakin valioita oli päässyt sinne jäämään.


Puun silmä

Puun korva

Tässä kohtaa mielikuvitus löi tyhjää. Mitähän se voisi oikein muistuttaa?
Muistatteko Disneyn filmin Pocahontaksen? Siinä Pocahontas jutteli puulle eli kaarna muorille ja kaarna muori osasi aina vastata kaikkeen fiksusti. Se tuntui olevan kuin luonto äiti. Tässä tuli mieleen että ehkä tämä oli kaarna muori jolle mun olisi pitänyt alkaa avautumaan ja kysymään kiperiä kysymyksiä. Sillä kun oli niin iso silmä ja iso korvakin niin olisi se tiennyt vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Aika kaunis se kyllä oli.


Mun saaren ympärysseikkailuni päättyi siihen ja oli aika palata pilkkimään. Seikkailu kesti melkein tunnin ja nyt oli hyvä jatkaa pilkkimistä kun kroppa oli taas lämmennyt metsässä touhutessa. Isäntähän oli jatkanut voitokasta suoritustaan ja nostanut sen suurimman ahvenen heti mun lähdön jälkeen. Siitä samaisesta paikasta mistä minä lähdinkin. Suurin ahven oli painoltaan yli 400g, mutta ei ne muutkaan tuosta painosta kauas jääneet. Minä en edes viitsinyt punnita omaa suurinta ahventani. Kyllä sen silmämääräisestikkin näki ettei se mikään suuri edes ollut. Höh.

Osa kalasaaliista.

Kaksi ylempää kalaa pitäisi olla kaikille tuttuja, mutta mikä on tuo pieni isosilmäinen kala? Vinkki: Se ei kasva tuota suuremmaksi ja se alkaa R kirjaimella.

2 kommenttia:

  1. Mahtava postaus, kyllä silmä lepää noissa maisemissa. Tuosta saaritarinasta tykkäsin hirmuisesti, se on kyllä hassua kuinka sitä välillä kaipaa sellaista alkukantaista elämää. Olisi jotenkin vapauttavaa hankkia ravintonsa luonnosta, hengailla puhtaassa paikassa juurikin jossain saaressa tai rannassa, jota lähellä ei ole teitä eikä saastetta eikä taloja :) Haluaa itekkin luonnonhelmaan takaisin jo, metsälle tai kalastamaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon ja hyvä että tykkäsit! :) Olen just itsekkin aina välillä miettinyt kuinka ihanaa olisi erakkona vain elellä. Kyllä elämän turhamaisuus unohtuis kuin joutuis päänsääntöisesti vain etsimään itselleen ruokaa. Mutta erakkona eläminen täällä pohjoisessa vaatis jo aikamoisia taitoja, jotta selviäisi talven yli, joten musta kylmäjalkasesta ei taitais erakkoa tulla kuin kesä ajaksi :D Lisäksi sais olla joku toinen erakko naapurina, koska olen liian sosiaalinen elämään koko ajan hiljaisuudessa yksin.. Pitäs välillä päästä avautuun toiselle :D

      Poista

Kommentteja otethaan ilola vasthaan! Piipahan toistekki kathoon mitä täältä löytyy - vastavierailulle jouvan aina tulheen. :)